Mulla ei oo varmaan koskaan ollut näin paha olo (onpas).
Pyörät pyörii mut mä en liiku.
En jaksais hymyillä, en jaksais ajatella.
Ja kun hymyilen, se ei ylety silmiin. Ei se oo ylettänyt enää vuoteen.
Eka kouluviikko takana, mut oon ihan puhki jo. Miten helvetissä jaksan viel kaks jaksoa ja viidet kirjoitukset tentteineen ja kuunteluineen.
En ymmärrä, en jaksa miettiä tulevaisuutta. Kaikki tuntuu niin mustavalkoiselta.
Mikään ei tunnu omalta, mikään ei tunnu hyvältä. Tuntuu etten kuulu omaan elämääni.
Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuota iloa.
Mikään ei todista mulle että tää menis ohi.
Tuntuu et joku painaa tyynyä mun naamalle.
Ystävät kaikkoaa tai sit vaan työnnän niitä pois. Tuntuu etten ansaitse ystäviä, en ansaitse rakkautta.
En tiedä, ehkä mussa sit vaan on pahemman luokan valmistusvirhe.
Syvä huokaus ja pahoittelen postauksen onnellista sävyä.
"Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä,
Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?
Mitä tarkoittaa jos ei tarinaan kuulu?
Jos puhaltaa ikkunaan mut se ei ees huurru?
Onko tää kaupunki täynnä elävii kuolleita?
Vai katselenko kuvaruudun toiselta puolelta?"
