BLOGI VAIHTUU!

Koska kaikki muuttuu, muuttaa blogikin.
Koin tän blogin tulleen umpikujaan, josta en päässyt pois, joten aloitin uuden.
Toivottavasti se pysyy iloisempana, positiivisena ja toiveikkaampana.
Toivottavasti sen valo ei sammu.
Jos sua siis kiinnostaa kuinka elämässään ja identiteetissään eksyksissä oleva runoilijatyttö pärjää yksin isossa kaupungisssa, klikkaa itsesi TÄNNE.

"This is not the end, this is not the beginning."

Kiitos. Kiitos kaikille seuranneille. ♥

Missä olet, minä?

Pitkä huokaus. Taas on vierähtänyt laittoman pitkä aika viime postauksesta. Sillä välin on ehtinyt tapahtua niin paljon: mun elämäni on muuttumassa ihan kokonaan. Mä haluan nyt vaan kirjoittaa. Kirjoittaa, niinkuin kirjoitin ennen - ennen kaikkea tätä härdelliä ja vuoristorataa. Joten mä kirjoitan, mä kirjoitan ilman kuvia. Annan pelkkiä sanoja.

Ensinäkin, maanantaina ymmärsin, että unelmat voi toteutua. Ne toteutuu, vaikka sulkisit silmäsi, sulkisit sydämesi, kuolettaisit kaikki uskonrippeet. Ne toteutuu. Sain siis tietää, että pääsen Turun yliopistoon lukemaan Kotimaista kirjallisuutta. Sitä, mistä oon salaa haaveillut kauan. Pääsen tutkimaan, pääsen olemaan minä. Pääsen tekemään sitä, mikä tekee musta mut, mikä saa mut heräämään eloon, minkä parissa voin viettää vaikka ikuisuuden. Kirjoittamisen parissa aika menettää mulle merkityksensä. Siitä tulee jotain olematonta. On vain minä, kirjaimet, sanat. On vain mun syke, mun kädet. On mun sydän, joka puristaa ulos kaiken sen, mitä pää ei halua sanoa. Kirjoittaminen on mulle henkireikä, mä elän kirjoittamisesta, mä elän kirjoittamiselle. Se on antanut mulle paljon, pelastanut mut paljolta. Ja mä pääsen tekemään siitä itselleni ammattia. Mahdottomasta tulee mahdollista.
Ja mä itkin. Itkin onnesta, tärisin ja kiitin kaikkia tuesta ja kannustuksesta.

Toiseks, keskiviikkona mä ymmärsin, että musta on johonkin ja kirjoittaminen erottaa mut muista. Että mä en olekaan lamppu, huomaamaton osa sisustusta. Mut huomataan, mä osaan herättää huomiota. Kävin siis Turussa, etsimässä asuntoa. Monta loukkoa olen nähnyt, monta pettymystä kokenut. Astuin päivän kolmanteen asuntoesittelyyn. Se oli ihana kämppä, ei liian moderni, vähän elämääkin nähnyt - kuten minä. Mutta mä ajattelin et mahdollisuudet saada sen asunto oli 0, sillä siellä oli 20 muutakin nuorta vanhempineen katsomassa sitä samaa asuntoa. Täytin hakemuksen, kirjoitin suoraan sydämesta, kirjoitin lisätietoja, kirjoitin kauniilla käsialalla - vähän koukeroista, vähän vinossa. Laitoin lapun sen kauniin kiinteistövälittäjän kansiolle, kättelin ja hymyilin. Kävelin pois, ajattelin surullisesti etten enää koskaan näkisi tuota asuntoa.
Toisin kävi. Seuraavana aamuna sain puhelun, olin saanut juuri tuon kämpän. Minusta tulisi Heikkilä Turun Iso-Heikkilään. Pääsisin kotiin, pääsisin omaan rauhaan.
Taas mä itkin, itkin onnesta ja tärisin.

Tän kirjoitustauon aikana, kävin ulkomaillakin. Se Barcelona! Eka itsenäinen lentomatka. Palmuja, sangriaa, kuumutta, rusketusta, kuumia miehiä ja naurua. Mä olin onnellinen. Tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Tuntui, että kaikki mun murheet jäivät Helsinki-Vantaalle vaeltelemaan. Sinne, portille 16.
Mutta ne iskivät kaikki naamaan, kun pääsin kotiin. Iskivät tuhannen voltin voimalla.
Mä lyhistyin surusta. Kaks viikkoa meni itkien surusta, syömisen välttelyllä, itsensä rääkkäämisellä.
Mä koin huonoa omatuntoa kaikesta sekoilusta. Koin ahdistusta; mä olin tehnyt virheitä, joita mun perfektionistinen luonteeni ei kestänyt. Ahdisti, kun en samaan aikaan kuitenkaan osannut katua. Musta tuntui että kaikki oli vinksallaan, pois paikoiltaan, väärin. Stressaannuin, ahdistuin, masennuin.
Kaikki tuntui muuttuneen, kaverit, minä, maailma. Olin yksin, olin niin yksin.

Myös se kaikki kaltoinkohtelu, mitä olin kokenut miehiltä oli mulle liikaa. Mä oikeesti voin kahden viikon ajan niin surkeasti, että pelkäsin kaiken menneen hukkaan. Kaiken sen, minkä eteen oon tehnyt kauheesti töitä vuoden ajan. En arvostanut itseäni yhtään, tunsin olevani arvoton ja paska.
En tiedä mitä tapahtui, mutta silti mä nousin - nousin ennenkuin kaikki meni alas jyrkänteeltä ja viemäristä.

Meri kutsuu mua nyt, meri ja Turku ja uusi alku. On mahdollisuus aloittaa kaikki alusta, antaa anteeksi itselleen kaikki virheet. Yrittää vahvistaa itseään, ja mikäpä paremmin vahvistaisi merikaupungin lasta, kuin meri itse. Musta tuntuu et oon välillä siivetön kotkanpoikainen: räpiköin vastatuuleen, enkä liiku mihinkään.
Mut joskus musta tuntuu et saan ne siivet, ja elämä alkaa kantaa.

En mä tiedä mikä mä oikeesti oon, oonko se lamppu, kotkanpoika, hylkeenpoikanen vai kasa luita. Mutta enää sillä ei oo väliä. Mä saan kohta olla se, mikä olin ennen. Saan kirjoittaa, opiskella ja asua meren äärellä. Saan omaa tilaa, omaa elämää. Saan uuden alun, sen mitä oon halunnut niiiin kauan.

Mutta niin, mitä tälle blogille tapahtuu? Mä en tiedä. Luin eilen vanhoja blogitekstejä vuodelta 2012. Mä tunsin iloa, olin pukenut niin hyvin sanoksi kaiken sen mitä tunsin silloin, että pystyin hyvin tuntemaan taas sen kaiken saman. Oli se sitten iloa, onnea, surua tai ahdistusta, muistin todella tarkasti, miltä musta tuntui. Muistin kaikki ne hetket, kaikki ne teot. Kaiken sen, minkä olin jo unohtanut.
Kun luin tän vuoden blogitekstejä, en muistanut. Olin yrittänyt piilottaa ajatukseni ja tunteeni niin syvälle itseeni, etten muistanut oikeita tunteitani. En muistanut, enkä tuntenut.
Sinä hetkeä, tulin niin surulliseksi. Kun mä aloitin tän blogin, tää oli mulle henkireikä ja ainoo paikka, minne saatoin kirjoittaa aitoja asioita, tunteita, ajatuksia.
Nyt musta tuntuu et oon kirjoittanut pinnallista paskaa, huonoa tekstiä, olemattomia sanoja. Ne ei merkitse, ne ei tunnu, ne ei välity.
Mä en tunne tota ihmistä. Mä en halua olla tollainen kuori, joka laittaa sanoja toistensa perään koska ne näyttää kivalta. Mä haluan laittaa sanoja toistensa perään, koska ne kuuluu olla niin, koska ne välittää jotain, koska ne merkitsee jotain, koska ne tuntuu. Mä haluan olla minä, juuri minä. Ainutlaatuinen painos itsestäni. En mikään selfiekuningatar joka pönkittää itsetuntoaan miljoonilla kuvilla, jioka ei tee mitään, vaan kaikki energia menee itsensä ja kiiltokuvansa koossapitämiseeen.

Mä epäilen, että blogin alamäki alkoi silloin, kun päätin ettei tästä tuu syömishäiriöblogia. Se on kuitenkin ollut mun pääasiallinen ongelmani viimeisten kahden-kolmen vuoden ajan. Mä häpesin, häpesin itseäni ja heikkouttani. En voinut puhua siitä, en voinut puhua mistään aidosta. Oli parempi kehitellä kiiltokuvasiiri, se mikä täällä blogissa on näkynyt pitkään.

Tän blogin piti kertoa musta, mutta viimeaikoina se on kertonut jonkun kummallisen tytön tarinaa, jota mä en oikeasti tunne. Oon elänyt jotain kummaa elämää; on olemassa Siiri, joka tuntee täysillä, itkee, kirjoittaa, hymyilee, nauraa, kuvaa, hyppii sateessa, rakastaa puhtaita lakanoita, juoksee tuulta vastaan, juo teetä ja on ollut Siiri, joka ottaa selfieitä, tekee jotain, mutta ei siltikään täysillä koska sydän ei ole mukana.

Mun sydän jäi jonnekin. Jonnekin viime vuoteen, jonnekin vanhojentansseihin, jonnekin aikaan ennen sitä.
Mutta se on tullut takaisin. Täällä se taas on, herättelee sormenpäät hyppimään näppäimistöllä, teroittelee kynää ja valmistautuu pusertamaan pahan olon ulos sanoin. Se heräsi, kun sain kirjoittaa uuden ylioppilaan puheen. Mä puhuin pitkästä aikaan suoraan sydämestäni, niin sydämestä mä itkin.

Toivon, että se olisi herännyt kirjoituksiin. Ehkä mä olisin päässyt helpommalla, ehkä mä olisin taas pelastanut itseni paljolta paskalta. Mutta mä en osannut. Mä en halunnut.
Kun sydän on taas paikallaan, tajuan kuinka paljon muhun nytkin sattuu. Kuinka paljon mun päässä myllertää. Mua tulee sattumaan aina, koska välitän ja ajattelen liikaa. Mutta nyt annan sattua, se tekee musta vahvemman, paremman ihmisen. Kun muhun sattuu, mä opin sen, että tää on elämää. Elämän kuuluu sattua. Mutta kirjoittamisen avulla, saan kivun ulos. Saan hyvän olon kaikkialle.
Koska muhun sattuu, voin kirjoittaa. Mulla on sanottavaa, mulla on tunnettavaa.

Mä toivon, että oman heräämiseni myötä tää blogikin heräisi eloon. Voi olla, että aloitan uuden blogin, voi olla että jatkan tätä. Tai voi olla että katoan vihkojeni sivuille. En tiedä, mutta kaikki asettuu vielä aloilleen.

Lopuksi mä haluan antaa vielä kiitoksen. Kiitos kaikille, jotka ootte potkinut mua mun unelmiani kohti silloinkin, kun mun oma uskoni on loppunut. Kiitos kannustuksesta, kiitos kaikesta mitä ootte mulle antaneet. ♥ Mä olen onnellisempi kuin pitkään, pitkään aikaan ja ilman teitä, mä en olisi tässä missä olen nyt. Te olette mulle merituuli, se voima joka pitää mut kasassa, kun mä en enää jaksa.

Minä olen TÄMÄ ihminen. Edelleen tämä sama ihminen.

Mä kadotin kaiken,

itsenikin.

Menetin myös onnen,

sananikin.

Nyt merituuli toi ne mulle takaisin,

ja kun silmäni suljin, palasin.

Palasin aikaan ennen kipua,

takaisin hetkeen ilman sinua.

Enkä enää nähnyt surua,

oli vain aurinko,

joka hyväili minua.

Silloin löysin sanat ja kirjaimet kadonneet,

löysin kivun ja ilon kyyneleet.

Löytyi myös syke pienen sydämen,

joka sykkii nyt hiljaa, väristen.

Baby you make me hot like an oven.

Viime kerrasta on niiiiin kauan! En oo unohtanut blogia, on vaan ollut niin kauhea...kiire? Mut hei, oon ehtinyt mm. seuraavaa:

Ottamaan paljon selfieitä mm. 1. Turussa, Lotan pääsykokeissa.

2. Koskissa, odottamassa Lottaa autossa.

3. Juhliin lähdössä.

Oon kerennyt myös:
1. Valmistua ylioppilaaksi ja juhlistaa sitä kavereiden kanssa
2. Tehdä töitä helteessä ja lopettaa nekin.
3. Varata matkan Barcelonaan. Tänään jäljellä on tosin enää 2 päivää 3 tuntia 50 minuuttia jne.
4. Niin, ja tietysti urheilemaan paljon. Tekemään kivoja aamulenkkejä sääksmäelle ja takaisin.



Niin niin! Ja 1. Ottamaan lisää selfieitä. Oon näissä hyvä. Tää on tältä päivältä.
2. Kuvailemaan kukkia. Ostin omaksi piristykseni neilikoita. Love.
3. Juomaan mango-päärynäfruitien ja testaamaan ekaa kertaa Koskin uutta hesee. Tunnustus, en oikein osaa syödä roskaruokaa :<
4. Ja oon kerennyt irvistelemään. Helppo hymyillä kun kaikki on hyvin.



SELFIEITÄ, SELFIEITÄ!
1. Laivalle lähdössä!
2. Samat juhlat kun yllä, mutta tällä kertaa lakki päässä kun ne oli yhdistetyt ylppärijatkot.
3. NIIN! JA ehdin testailemaan uusia piilareita. Ekaa kertaa ikinä pidän näkemästäni ilman laseja. Oon vähemmän kriittinen itseäni kohtaan.



1. Niin, kerkesin mä poksauttamaan töissä mun pankkikorttinikin. Pidättekö sensuroinnista?
2. Kävin lahdessakin pääsykokeissa. Sieltä tarttu mukaan parkkisakko ja vitutus. En usko pääseväni noista soveltuvuuskidutuskokeista läpi, joten hyvästi Kätilö/Sairaanhoitaja :D
3. Ainiin, söin mä kakkuakin lakkiaisssa. PALJON. Ja viikon sen jälkeenkin. Sit iloitsin, kun en lihonutkaan tuhatta kiloa. On se jännää.
4. Aivan, ne omat Turun pääsykokeet, mistä piti puhuakin teille. Sekin jäi. Noh, palataan siihen myöhemmin.



1. JA KÄVIN LAIVALLA! Heitin menemään ilman laseja, tunsin oloni tosi itsevarmaksi koko illan, mikä ei oo mun tapaista. Nautin olostani, join paljon (liikaa), en tanssinut yhtään mutta tutustuin silti mahtaviin henkilöihin.
2. Tää tais olla vielä alkuiltaa kun on lasitkin päässä. Saatiin Lotan kanssa puhuttua paljon, nyt  tuntuu paljon paremmalta.
3. Ostin laivalta tollasen magneetin. Ihan tulee tarpeeseen. Pakko oppia rakastamaan tätä kehoa muhkuroineen, selluineen, vikoineen.. Tää on tää eikä se muuksi muutu. Helpompi saarnata, kuin kuunnella opetuksiaan, mutta nyt muistan, että olin onnettomampi luisevassa kehossa. Onnellisuus ei saa riippua painosta tai vaatekoosta, sen kun vielä itsekin oppisi.



Joojoo, selfieitä osa 239123812391234137128943.


Tosiaan. Paljon on tapahtunut tässä. Mä opettelen pikkuhiljaa olemaan vähemmän perfektionisti, hellittämään ja näkemään positiivista paskoissakin päivissä. Siks fb:n positiivisuushaaste on ollut ihan jees. Oon myös yrittänyt opetella herkuttelemaan, nauttimaan pienistä elämän asioista.

Musta tuntuu oikeesti että alan kasvamaan aikuiseksi. Mun säästötilillä on enemmän rahaa kuin koskaan, mut samalla oon pihimpi kuin koskaan ennen. Tiedän rahan arvon, koska tein sen eteen niin tajuttomasti töitä. Enää rahaa saatuani en mieti mihin sen sijoittaisin, vaan mietin laitanko sen heti kokonaan säästötilille ja ottaisinko säästötilin pois verkkopankista.

Katon asuntoja kaks kertaa päivässä, oon alkanut etsimään työpaikkoja Turusta. Oon alkanut haalimaan tavaraa omaa pesää varten. Tarkastelin opintotuen hakemista, tarkastelin työttömyystukien hakemista.

Mietin, mitä teen jos en saa opiskelupaikkaa. Mietin, miten saan siirrettyä mun lääkäriasiat ja terapiat toiselle paikkakunnalle. Hoidan ruokaostokseni jo itse, pesen omat pyykkini, siivoan omat sotkuni (tosin sen olen tehnyt aina).

Tuntuu hassulta.

Mut niin. Kaiken aikuistumisen keskellä, tuntuu vähän paskalta. En oo tainnut vieläkään olemaan kiintymättä miehiin liian helposti. Toisaalta turvallista, että en oo muuttunut kokonaan, mutta toisaalta ei. Jos jotain haluaisin muuttaa, osaisin kovettaa sydämeni, enkä päästäisi sinne ketään.

Mut ei elämä mee niin. Ei sulta kysytä lupaa. Ei kukaan todellisuudessa kysy lupaa, saako se tulla sun sydämeen ja vallata sen kokonaan. Täyttää kaikki ajatukset, sydämen pimeimmätkin kolkat, saada sut hymyilemään, tanssimaan peilin ääressä ja laulamaan suihkussa.

Oon kuitenkin kasvanut. Vaikka muhun sattuu se, että tää juttu on niin hiton monimutkainen, en anna sen alistaa mua. Nousen sen yläpuolelle ja vaikka se sattuukin, oon silti onnellinen kaikesta muusta mikä menee hyvin. Ennen olisin varmaan musertunut tän yhden jutun takia.

Osaan myös iloita siitä, että vaikka tää juttu on vaikee, monimutkainen, hanakala, vituttava, vaikeeselkoinen jne. enkä 90% ajasta tajua mitä se toinen oikein jumalauta vieköön meinaa, mä jaksan jossain syvällä uskoa. Uskoa siihen, että kyllä tää tästä.

Jaksan uskoa siihen, että sitten kun oon samalla paikkakunnalla asiat helpottuu.

Jaksan luottaa toisen sanaan siitä, että meillä on aikaa.

Koska sitä meillä on. Sitä riittää, eikä se tuu loppumaan ihan heti.

Jos kohtalo on tarkoittanut tästä jotain, siitä tulee sitä.

Jos ei...voin ainakin olla onnellinen siitä, että mua odottaa joku muu jossain tuolla.

Ja vaikka nyt sattuu, se ei kestä ikuisesti. Sekin on tullut opittua.

Nyt... nyt mä haluan vaan oppia rakastamaan kehoani. Niin kuin ylempänä sanoin, se ei oo helppoa. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin ja vuoden takaiseen itseeni. Sattuu päästää irti menneestä, oon tunnustanut itselleni, etten oo vielä täysin tehnyt sitä.

Mutta kun pääsen ylihuomenna Barcelonaan, aion olla bikinit päällä kattoterassilla, altaalla, rannalla ties missä ja kantaa ne ylpeästi. En aio verrata itseäni kehenkään. Aion olla ylpee siitä, että oon päässyt näin pitkälle.

Joo, oon pehmee ja sellua löytyy enemmän kuin paperitehtaalla, tää on silti mun kehoni. Se ei on vahva. Se on kestänyt multa paljon paskaa. Aika kantaa sitä ylpeenä. Ei oo pikatietä onneeen, mut ei se tarkoita, ettei sinne pääsisi. Mäkin pääsin, nyt vaan pitää pysyä siellä.

"Today I choose life. 

Every morning when I wake up I can choose joy, 

happiness, negativity, pain... 

To feel the freedom that comes from being able to continue to make mistakes and choices - today I choose to feel life, 

not to deny my humanity but embrace it."

- Kevyn Aucoin

Everywhere.

1. Lakki ja skumppaa.  Perjantain istuin kotona lakki päässä ja join skumppaa.

Välttelin pääsykokeisiin lukua.

2. Tilituli, tilimeni. Ikeaa on taas sponssattu ja Suomen taloutta elvytetty.

2. Selfie.

3. Toiset sanoo työsuhde-eduks, minä sanon julkiseksi nöyryytykseksi.

Ok, jos mietit että miksen kieltäydy, se johtuu siitä että en todellakaan KEHTAA. Se nainen on niin perhanan hellyyttävä ja ihana ja tosta saa palkaks sämpylän ja kahvia. Mitäpä ei nainen ruoan eteen tekisi.

1. Cosmopolitania kera pikkuserkku ♥ Tämä kuva on otettu ennen kahden päivän putkea. Hehkee vielä tässä vaiheessa.

2. Väitin instassa tän olevan hyvää mut se oli oikeesti hämäystä. Maistuu laihalta kuselta.

3. ....

4. Maailman parasta juotavaa ja 0,70€ kappalehintaan ihan hirmuinen sijoitus.

1. Laatuaikaa aina ihanan Lotskin kanssa ♥

2. Muistoja baarireissulta. Miten ne aina on niin kauheen harvoin, mutta sitten kerralla menee niin överiksi?

3. Rakkausrakkus♥ Näitä lisää!

4. Se kerta, kun micra kusi bensat alleen. Onneks tästäkään ei enää tarvitse huolehtia, kun vauvalla on nyt uusi tankki♥ en ees halua laskea paljonko oon tuhlannut tohon autoon... :D
edit. nyt pitää vaihtaa pakoputki. *pitkä kirosanatulva*



PS. Eilen oli synttärit ja vaikka olin pääsykokeissa Turussa, ne oli parhaat synttärit ikinä :3
Turhaan stressasin (taas).
palaan asiaan ;)

Valtakuntani mun

Ennen pinkkii, valkosta ja kukkia.

Tyttömäistä, kivaa, hassua.

Nyt harmaata, ruskeeta, hopeista.

Rauhallista, tyyntä, aikuismaista.

Ikeassa paloi mukavasti rahaa, mutta nyt tää näyttää siltä miltä pitääkin.

Olinpahan ainakin tukemassa Suomen talouden elpymistä.

Mun synttärit on neljän päivän päästä enkä tänävuonna aio juhlia niitä mitenkään. En halua juhlia, en halua vieraita. En ymmärrä mikä on pielessä: oon ennen aina alottanut synttäreiden suunnitelun jo helmikuussa ja tiedän tasan tarkkaan mitä haluun lahjaksi. Nyt en oo osannut vastata. Mulla on jo kaikkea.

Mä en odota kyseistä päivää mitenkään innolla, ei se liikuta mua vaikka menis ohi vain.

Oon vähän peloissani tässä samalla, koska haluaisin olla innoissani.

Tänä vuonna oon synttärit turussa, pääsykokeissa. En mä niitä pääsykokeita pelkää, kai.

Huoh.

PS. TÄSSÄ ILMOITTAUTUU UUSI YLIOPPILAS. Kun mä viime keväänä päätin sittenkin valmistua kolmessa vuodessa ja tiivistää yli 20 kurssia puoleen vuoteen, en tiennyt yhtään kuinka raskasta siitä tulisi.

Mut nyt se on siinä. Tietysti toi pieni kuningasidea näkyy arvosanoissakin, mutta oon vaan niin tajuttoman ylpeä itsestäni juuri nyt etten osaa olla pettynyt arvosanoista. Ihan sama, niitä voi korottaa joskus.

Mutta niin: mä en taipunut. Mä en luovuttanut.

En ainoastaan valmistunut lukiosta, vaan samalla paranin syömishäiriöstä. 

En voi kuvailla sitä tunnetta, kun rehtori soittaa puoli yhdeksältä, onnittelee valmistumisesta ja pyytää pitämään uuden ylioppilaan puheen lakkiasjuhlassa. Se on jotain niin mieletöntä, sitä mistä oon haaveillut ekasta kokemastani ylioppilasjuhlasta lähtien. Itkin onnesta. Mä oikeasti itkin onnesta.

Talvifiilistelyä.

Nyt kun alkaa näyttää kesältä, on aika fiilistellä talvee. Hahaa tästä tuntuu olevan ikuisuus.
Sataaaaa. Ja mä oon tavallaan niin onnellinen, mutta tavallaan en.

Mä haluan oppia epäonnistumaan.
Haluun oppia siihen, et jokainen vastoinkäyminen ei murra mua.
Jos joku tietää miten niin tehdään, niin voit kertoa.
Oppiakseni itse, ajattelin mennä pääsykokeisiin ja tahallani kusta ne.
Vois olla astetta terapeuttisempi kokemus.

Nyt viimeaikoina on uutisoitu näistä muksuista, joiden synttärikutsuille ei tuu ketään.
Mä tiedän, miltä se tuntuu. Se, kun karkkikulhot, kakku, sipsit jää kulhoihin. Se, kun synttärijuhlista tulee iso pettymys. Muistan, että aina lapsena kutsuin ties kuinka monta lasta meille, ja aina tuli maksimissaan jotain kolme. Mutta niistä kolmestakin osasin olla hirmu onnellinen.
Äiti sano, että myös joskus ihan tarhassa, oon käynyt niin ettei ketään tullut.
Siitä en kyllä muista mitään, mutta johtunee sit muiston kipeydestä?
Tais olla vielä niin, että tarhassa mun parhaat kaverit ei koskaan tulleet mun synttäreille. Ne, joiden perään koskiin muuton jälkeenki itkin. Mua kyllä kutsuttiin ainakin Kotkassa kavereiden synttäreille.
Hymyilen, kun muistelen niitä kutsuja.
Muuton jälkeen muistan saaneeni yhden kerran jopa kutsun jonkun tarhakaverin synttäreille... Äiti ei tosin päästänyt koska matka oli niin pitkä.

Ehkä tää pelko elää mussa vieläkin, kun pelkään ettei kukaan tuu mun lakkiaisiin...

Mut niin, koskissa puolestaan en oo kauheen monilla synttärikutsuilla käynyt. Ehkä tää kaupunki tuntuu hylkivän mua, kun mäkään en oo pitänyt tästä tai yrittänyt antaa tälle mahdollisuutta.
Pitäisköhän viimeinkin yrittää?
Ei. Ei pitäis.

Onks pakko laihduttaa?

Kiitos vinkistä Sannalle! ♥
idea täältä
http://www.syomishairioliitto.fi/ajankohtaista/tapahtumat/ala-laihduta-6-5.html


"Mä pyrin taas kesäkuntoon." 

"En mä voi syyä tota ku mä oon dieetillä."  

"Ois tarkotus laihduttaa muutama kilo." 

"Oon karkkilakossa."

"Mul on ihan kauheet jenkkikset."

"Kato paljonko kalorii tos on!"

"En mä voi syödä tollasta ku mun aineenvaihdunta on niin hidas et mä lihon."

Miksi, oi miksi? Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Musta tuntuu että tässä pinnallisessa nykymaailmassa laihduttamista pidetään jollain tapaa ihanteellisena elämäntapana; et ole hyväksytty ellet ole edes kerran elämässäsi yrittänyt pudottaa painoa. Tänäpäivänä laihakin nainen katsoo helposti itseään liian kriittisesti; "tossa on liikaa läskiä, toi höllyy, toi on liian iso." SEN KUULUUKIN HÖLLYÄ! Rasva suojaa kehoa, se pitää ihmisen lämpimänä. Kenelläkään ei voi olla täysin täydellistä kroppaa ilman leikkelyä tai kuvanmuokkausta. Alleja, luomia, laikkuja ja selluliittiä pidetään iljettävänä kauneusvirheenä. Eivät julkkiksetkaan niin täydellisiä ole, kuin miltä vaikuttaa. Shokkiuutinen; Kate Moss on ihmienn ja siltäkin löytyy selluliittiä

Laihdutusmarkkinoille löytyi jalansijaa joskus 60-luvulla, kun naiset alkoivat ihannoida tikkulaihaa supermallia Twiggyä. Hän oli luontaisesti laiha, siitä pitivät huolen perintötekijät. Myöhemmin kyseinen supermalli on jopa tunnustanut osallisuutensa kauneusihanteiden vääristymiseen. Siitä eteenpäin vain tietynlainen keho on ollut ihanne, milloin urheilullinen ja kiinteytynyt, milloin luiseva ja hoikka. Naistenlehdet pursuavat vuoroin laihdutusvinkkejä, kuntokuureja ja ties mitä ihmedieettejä. Kaikki tämä saa terveenkin naisen kyseenalaistamaan oman kehonsa. Harvassa ovat ne otsikot, joissa sanotaan "Älä laihduta, olet täydellinen ja kaunis juuri tuollaisena."

 Laihdutusmarkkinat ovat miljoonabisnes. Yhteistä kaikille yrityksille on se, että niiden tuotteet tuskin toimivat - ainakaan pitkällä aikavälillä. Nestepaino on helppo saada pois, mutta mitäpä ne pysyvät tulokset?
Miettikää, kuinka moni yritys oikeasti menisi konkurssiin, jos kaikki yhtäkkiä lopettaisivat laihduttamisen.

Liian harvoin puhutaan kuitenkin siitä, mitä seurauksia laihduttamisella on - Sitä kun kuitenkin monet yrittävät radikaalein keinoin: paastoamalla ja rääkkäämällä kehon ja mielen äärirajoille. Näillä keinoilla ei kuitenkaan saavuta pysyviä tuloksia: kilot tulevat helposti takaisin parin kaverin kera. Tästä syntyy taas pettymyksen, syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita, jotka taas sysäävät uuteen laihdutusyritykseen. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tästä syntyy kierre.

Minua henkilökohtaisesti inhottaa yli kaiken puhua laihdutuksesta kuureina ja kesäkuntoina. Ihan henkilökohtaisesti voin todeta, että kuuriajattelu tuhoaa pidemmän päälle kehon aineenvaihdunnan, lisää riskiä sairastua syömihäiriöön tai aiheuttaa ihan yhtä pahoja vahinkoja kuin itse syömishäiriöt. Onko joku kuullut metabolisesta tuhosta? Mieti: aineenvaihduntasi on aivan sekaisin, laihtuminen muuttuu melkein mahdottomaksi, normaalit, terveellisetkin ruoat lihottavat.
Metabolinen tuho ei ole sama asia kuin säästöliekki. Säästöliekiltä pääsee pois syömällä riittävästi ja monipuolisesti, metabolinen tuho onkin kinkkisempi juttu.
Ja ihan kuin kesäksi tarvitsisi olla sen erikoisemmassa kunnossa. Oikean bikinikunnon saavuttaa sillä, että vetää ne bikinit päälle ja painuu sinne rannalle juuri sellaisena kuin on. Itsevarmuus on imartelevinta, mitä nainen voi yllään kantaa.

Haluan myös kyseenalaistaa sen, miksi juuri laiha vartalo on mielestämme kaunis? Miksi ihannoimme juuri sellaista kehoa, eikö jokainen vartalo ole muka kaunis? On kuitenkin surullinen totuus, että hyvin pieni osa meistä on luotu olemaan nykyisten kauneusihanteiden mukainen. On myös huomioitava se, että ihannoimamme vartalot ovat pitkän kuvankäsittelyn tuotetta. Ihannoimmeko laihaa vartaloa, koska se muistuttaa meitä kuolemasta ja ruumiista?

Jossain tapauksissa laihduttaminen on toisaalta hyvä vaihtoehto, jos terveys on vaarassa. Mutta miksi sitä pitää sanoa laihduttamiseksi? Nimityksestä tulee vain mieleen, että lopputuloksen tulisi olla laiha. Ei tervellinen. Eikö laiduttamista voisi kutsua vaan tervehtymiseksi, eheytymiseksi?

Niille, jotka olette vielä eri mieltä kanssani ja kannatatte laihduttamista... Mitä bonusta sillä saa elämässä? Mitä hyötyä on sillä, että jatkuvasti pyrkii olemaan jotain sellasta, mihin oma keho ei ole luotu? Stressiä, ahdistusta, syömishäiriön. Mikään noista vaihtoehdoista ei ole kovin mielekästä, eikä niiden kanssa elämästä tule yhtään mitään. Syömishäiriöstä parantuminen kestää kauan, sitä ei voi sammuttaa pois päältä, eikä siitä voi koskaan parantua  ihan kokonaan; syömishäiriöpeikko istuu jatkuvasti olkapäällä ja muistuttaa olemassaolostaan viimeistään suurissa elämänkriiseissä. Ahdistus ja stressi mutkistavat kaikki ajatukset, saavat elämän näyttämään toivottomalta ja pilaavat monet elämän onnellisetkin tilanteet.
Monet ihannoimamme mallit ovat alipainoisia, onnettomia, sairaita. Heidän kuviaan käsitellään, jotta he näyttäisivät terveemmiltä. Laihduttamiskeskeinen ajatusmaailma ja elämäntyyli ei pidemmällä aikavälillä johda mihinkään.

Fakta on se, että syömällä tasapainoisesti ja oikein, herkuttelemalla välillä ja syömällä oikealla tavalla (kyllä, voi myös syödä väärällä tyylillä) keho asettuu juuri siihen painoonsa, mihin se on luotu. Ja tämä on totta.
Vaa'an lukema ei määritä meistä ketään ihmisenä. Se ei mittaa kauneutta, älykkyyttä, kyvykkyyttä, päättäväisyyttäsi, rohkeuttasi, taitojasi, huumorintajuasi. Se vain kertoo suhteesi painovoimaan.
Kokolappukin on vain numeroita. Se on vain ohjenuora auttamaan sinua valitsemaan nopeasti kaupassa oikean vaatteen. Se on vain hassuja pikku numeroita.
Kokonumero ja paino eivät kerro onnellisuudesta, ne eivät korreloi hyvinvointia. Hyvä olo on paljon parempi mittari.

Meitä kaikkia ei ole luotu laihoiksi tai tiimalasivartaloiseksi. Olemme aikamoinen hedelmäsalaatti; osa on päärynää ties miten päin, joku on omena, itse olen banaani. Kehomme ovat ainutlaatuisia, aivan kuten mekin.
Jokainen meistä on kaunis aitona, omana itsenään ilman mitään laihdutuskuureja tai kommervenkkejä. Se on fakta. Olemme ainutlaatuisia ja oikeannäköisiä juuri tämän painoisina.
Opi rakastamaan kehoasi, silloin elämänasenteesikin muuttuu, sinusta tulee onnellisempi ja vahvempi.
Elämässä on muutakin kuin vatsamakkaroiden määrä istuessa (kyllä, nekin ovat aivan ok), sisäreisiallien koko(jep, heiluu muillakin) tai jenkkakahvojen suuruus (ainakin sinusta voi napata kiinni). Rakasta itseäsi, silloin sinuakin voi rakastaa ja sinäkin voit rakastaa muita.

Älä anna kenenkään sanoa ettet ole kaunis.

Kansainvälistä Älä laihduta- päivää vietetään 6.5. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.
Päivänä muistetaan myös syömishäiriöön sairastuneita.

Tänään aloita uusi elämänvaihe hyväksymällä itsesi juuri tuollaisena kuin olet.

Olet kaunein versio itsestäsi.

Olet omannäköinen ja ainutlaatuinen. Kaunis, viisas, upea.

Olet oikeanlainen juuri tuollaisena.

ps. sinä anonyymi, joka sanoit minulle kesällä "sinullako muka syömishäiriö" voit nyt viimein painua metsään, kun et uskaltanut omalla nimelläsi tulla huutelemaan.

Toisaalta haluan kiittää sinua ahdistuksen, epätoivon, itsevihan ja itsetuhoisuuden aiheuttamisesta, jotka lopulta ohjasivat minut syöksykierteeseen elämässäni, josta sitten lopulta nousin voittajana ylös. Kai minun pitäisi kiittää, mutta jostain syystä jätän sen tekemättä.

PAINORAUHAN JULISTUS

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee
epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni
ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai
vertaisin itseäni muihin,
voin aloittaa päiväni kysymällä itseltäni,
mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen?

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi
hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä.
Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi.
Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin.

Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi.
Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja
viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.
Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.
Myös Sinulla on oikeus nauttia elämästä.

Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.
Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.
Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa.
Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa.
Sinulla on oikeus liikkua ilosta.Sinulla on oikeus pyytää apua.

Ja Sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa.
Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle,
kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla,
juhla oikeudelle olla sellainen kuin on.

Näillä sanoilla julistan Painorauhan
-rauhan olla omankokoisensa!