Lately...

 

...oon paskonu puhelimeni (miten voi yhdestä halkeamasta mennä mykäksi puolet näytöstä?) ja siirtynyt lumian käyttäjäks (kiitti isi♥). ...

 

...oon käyny roadtrippailemssa etelässä...

 

...syöny maailman parasta kalakeittoa...

 

...katsonut mustavalkoisia leffoja (The Diary of Anne Frank)...

...ottanut aivan liikaa selfieitä...

...ja käynyt klipsimässä kampaajaopiskelija-pikkuserkun osaavissa käsissä etuhiuksia.

Woop. Koskakohan sitä jaksais sitä tätä ja vähän totakin.
Nyt ois vaan sellanen fiilis et menis makaa sängylle ja nukkuis seuraavaan päivään.
Mut sen sijaan en tee mitään ja kuuntelen U2:sta.
Yritin tänään opiskella, mut sekin meni vähän piparkakuiks.
Oih opiskelumotivaatio, voi sinä helvetin motivaatio.
Where'd you go? I miss you so,
Seems like it's been forever that you've been gone.

 ja sitärataa.

En vaan saa mun päätä tän kaiken ajankulun ympärille. Tän viikon jälkee enää yks kokonainen viikko ja sit mun pitäis näyttää kaikki taidot, jotka oon lukion aikana hankkinu. Mihin tää aika katoaa? Onks jossain joku vanha säilykepurkki, jossa lukee kellastuneen maalarinteipin päällä koukeroisella käsialalla "Menneisyys". Jossain se lymyää ja kukaan ei enää oikeesti löydä sitä. 

Mä en ihan oikeesti tajua aikaa. Miten sitä voi olla. Miten se voi kokoajan mennä eteenpäin. Sehän on niin abstraktia, ihmisen keksimää. 

Me stressataan jostain, jota ei oikeesti oo minkään muun lain mukaan olemassa. Ainoat todisteet sen olemassaolosta tulee olemaan rypyt kasvoilla ja valokuvat. Mut mulla ei oo ryppyjä vielä. Mulla ei oo mitään kauniita valokuvia jostain valovuosien päästä. Äidillä on, mutta ei se tarkoita et mä olisin mennyt eteenpäin. Mitä jos mä ilmestyinkin tänne vasta? Mitä jos tää onkin se filminauha, joka menee sun silmien ohi kun sä oot kuolemassa? Mitä mä sit teen näillä mun haaveilla, unelmilla ja toiveilla?

Mä en jaksa enää stressata. Tiedän että kaikki järjestyy. Tiedän et valmistun, tiedän et saan asunnon Turusta, tiedän et pääsen opiskelee johonkin. Tiedän että mä oon onnellinen, itsenäinen ja pärjään.

Joten mitä hittoa mä vielä stressaan? Sitäkö, että en tiedä onko aikaa olemassa - että olenko mä olemassa?

No just nii.

Dream, dream, dream of perfection

Maantie kuumottaa, aika laittaa micra käyntiin ja lähtee roadtripille.
Minä, maantie ja musiikkia.
Paluu juurille ja muuta kliseistä. Kouvola, Kotka, Utti.
Pään nollaus, jotta jaksaa lukee vielä pari viikkoa.

Nyt lähden. Otan mukaan vain kaiken tarpeellisen (elämän, autonavaimen, hammasharjan, ehkä vähän tuulilasinpesunestettä.).
Navi saa toimittaa ohjaavan tähden virkaa. Katsotaan päädynkö maaliin vai jonnekin aivan muualle.
Aika pakata auto.
Ciao!

I know what it's like to be a child scared of the night.

Mulla on paljon hassuja pelkoja. Niihin kuuluu pelko ilmaista mielipiteensä, olla just oma itsensä, ilmaista tunteensa ja sanoo siitä, että joku ihminen on kohdellut mua paskasti.
Mua pelottaa muuttaa itseäni. Mua pelottaa, et mä hukkaan itseni. Mua pelottaa, etten mä tunnista peilikuvaani, jos muutun liikaa. Tuntuu, et mun persoonallisuus on liian hento, et siitä kadottaa otteensa jos ei pidä varansa. Sit olisin vaan kuori, ilman sisältö tai pieni möykky ilman kuorta.
Aina jos kuulen ihmisten kuiskivan tai naurahtavan pilkallisesti, musta tuntuu et ne puhuu musta, ne nauraa mulle.

Viimeaikoina, musta on kuitenkin tullut itsevarmempi. Oon löytänyt itseäni, saanut varmemman otteen mun persoonallisuudesta. Oon se, kuka oon aina halunnut, oon minä. Uskallan sanoa mielipiteeni, uskallan ilmaista tunteeni, Uskallan puhua suoraan. Uskallan olla tyly, uskallan loukata ihmisiä. Uskallan antaa samalla mitalla takasin. Uskallan sanoo mitä tarvitsen ja haluan. Uskallan torjua ihmisiä, uskallan lähtee ihmissuhteesta, jossa en tunne oloani mukavaks. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Must tuntuu että kaikilla on se yks kaveri, johon ne ei oikein tiedä miten pitäis suhtautua. On aikoja, että kaikki menee hyvin. On aikoja, että kaikki ärsyttää, menee huonosti, otetaan yhteen, eikä oikein olla samaa mieltä mistään, ei seisota samalla sivulla ollenkaan. Kaikki tuntuu johtavaan johonkin riitaan tai erimielisyyteen. Yleensä jaksaa mennä eteenpäin, oottaa että huono aika menee ohi, mut jossain vaiheessa alkaa tuntua että ehkäpä ansaitsis vähän parempaa. Vähän parempaa elämää.

Mut siinä tiellä on se, ettet sä oikein tiedä haluatko sä ottaa pesäeroa tästä suhteesta. Tuleva pelottaa. Mitä sit jos käykin niin että jään yksin. Miten mä täytän tän kolon, joka tästä ihmissuhteesta tulee? Uskallanko jättää tän ihmissuhteen kun on välillä menee hyvinkin.... Onhan tässä hyvätkin puolensa...

En tiedä mitä teen. Tää pätee mun kohdallani moneenkin ihmissuhteeseen. Kaudet menee mielialojenkin mukaan: toisinaan oon vaikee ja haluan enemmän omaa aikaa ja tilaa. Haluan olla yksin, nukkua, viettää aikaa perheen kanssa, levätä, itkeä... Tällöin tulee ajauduttua helpommin riitoihin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei tajua mitä käyn läpi.  Toisinaan taas oon ylisosiaalinen: haluan koko ajan olla menossa, haluan juoda, juhlia, shoppailla, ajella, mökkeillä, laivailla, käydä leffoissa... Mut mä palan loppuun. Mä aina palan tässä vaiheessa loppuun, ja tää johtaa siihen, että palaan vaiheeseen 1.

Mulla on vaan yks kaks kysymystä. Mitä teen ihmissuhteessa, jossa mua ei tajuta? Mitä teen ihmissuhteessa, jossa en viihdy? Mitä hittoa mä teen....

Tähän toistan taas, etten tiedä. Oon puhki. Mua revitään kaikkialle, kaikki haluu musta jotain. Mä tiedän, että tää mieliala, tää alamäki menee ohi. Tuntuu vaan, et kun mieliala painuu masennuksen puolelle, etten haluu, jaksa, viitsi tehdä muiden mielen mukaan. Haluan olla yksin ja itkee ja levätä. Mutkun elämä ei toimi niin. Ei tää pyöri mun ympärillä.
Taino, ennen ajattelin niin. Nyt ajattelen, että sen pitäis olla niin. Mulla pitäis olla oikeus omaan aikaan.

Eih, tää menee vaikeeks. Oon lukenut tällä viikolla 35 tuntia, mun aivot on puuroa ja haluan nukkumaan.
En tiedä mihin pyrin tällä tekstillä. Ehkä sanomaan ihmisille, että mullakin on tunteet ja mä en oo enää kynnysmatto. En tule enää ikinä olemaan. Ja jos mä sanon, että mua masentaa, mä en nyt vittu jaksa, niin mä en jaksa. Arvosta sitä. niin palaa asiaan myöhemmin. :)

And it was all yellow.

"Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseksi."

...ja just nyt sut tekee onnelliseksi että mä päästän susta irti... Tää oli lyhyt mutta sitäkin parempi tuttavuus.

Aina ei erilaisuus toimi, mut eteenpäin siis.

Mut just nyt mut tekee oikeesti onnelliseksi...

- vesisade (kyllä, juuri nytkin.)

- aamulla kuppi lakritsiteetä muumimukista hunajalla ja maidolla

- puhtaiden lakanoiden tuoksu

- unelmointi

- uuden musiikin tutkiminen ja uusien lempibiisien löytäminen

- uudet kukat maljakossa

- aamupalan syöminen hitaasti ja pitkään

- uudelleen syömään opetteleminen (tää on oikeesti mahtavaa puuhaa!)

- lukeminen

- tanssiminen katseilta piilossa peilin edessä

- leffojen katsominen pikakelauksella

- hetki ennen nukahtamista

- valojen sammuttaminen ja pimeässä istuminen

- vuokra-asuntojen katsominen ja pilvilinnojen rakentaminen

- juokseminen

- ulos mennessä se ensimmäinen henkäys raikasta ilmaa

- autolla ajeleminen päämäärättömästi

- sauna, sauna, sauna

- leipominen englanninkielisistä ohjeista

- makaaminen keskellä eteisen lattiaa

Joten ei syytä huoleen. Aina löytyy jotain mistä saada hymy huulille. Välillä pitää tulla alamäkee et osaa arvostaa stressittömyyttä, rauhallisuutta ja onnea. Mut ei oo mitään mistä en selväis, oon oppinut putoamaan jaloilleni.

It's all in the past now.

Se on nyt historiaa.

Lukio, penkkarit, abiristeily.

Näihin pariin viime päiviin on kuulunut paljon jännitystä, iloa, onnea, tanssia, meteliä ruokaa ja tietenkin kohtuullisesti alkoholia.

Näistä päivistä on saatu paljon muistoja, lihaskipuja, univelkaa ja voimaa jaksaa vielä viimeiset kirjoitukset.

Penkkaritunnelmat oli loistavat. Huutoo, hauskanpitoo ja naurua. Loiiiiistavaa seuraa.

Aivan tajuttoman upee risteily. Tollasta ei tuu eteen ihan heti.

Mikään ei lähtenyt lapasesta, mutta silti oli ihan mielettömän hauskaa.

Ei haitannut että laivaan jonotus oli pelkkää helvettiä, väsytti, yökerho oli kuin sauna, kaikkialla oli oksennusta, nukuin aamiaisen yli ja laivalla olo oli melkein pelkkää jonotusta, sillä noi hetket mitä siellä vietettiin vetää vertoja kaikelle. Tosta ei vaan yksinkertaisesti olis voinut jäädä paitsi.

En kadu mitään ja hyvä niin.

Nyt musta tuntuu et on aika palata sänkyyn ja nukkuu päivän toiset päikkärit. Sen jälkeen vähän leffaa ja täydellistä rentoutumista.

Ens viikolla pitäis alkaa toden teolla lukemaan. Oi voi.

Lempivälähdyksiä.

Mulla on omat lempikuvani, joita kutsun lempivälähdyksiksi. Muistan niitä katsomalla tosi hyvin kyseisen hetken onnellisen tunnelman.

Tästä päivästä pitäis ottaa kans joku loistava kuva. Pääsen sittenkin abiristeilylle, ja tuntuu et mä halkeen onnesta.
Mitä mä oon tehnyt ansaitakseni näin paljon hyviä asioita kerralla?
Mä en osaa ees puhua. Pakko vaan henkäistä syvään ja todeta, et johan oli aika.

Ehkä kyllä on sellainen pieni pelko siitä että asiat on liian hyvin. Niin hyvin, että tää lähtee kohta hanskasta ja menetän jonkun kontrollin mun elämästä.
Mut tätä elämä on, tasapainon etsimistä. Vaikka yritän olla ottamatta paineita siitä, miten hyvin asiat on...mä otan niitä silti.
En jotenkin pysty olemaan tyytyväinen just siihen tilanteeseen, missä oon.
Aina on pakko kaivaa joku asia, mistä hermoilla.

Mut ei huomenna. Huomenna mä painan lukion taa ja juhlin ábiuttani ihan täysillä!