Mulla on paljon hassuja pelkoja. Niihin kuuluu pelko ilmaista mielipiteensä, olla just oma itsensä, ilmaista tunteensa ja sanoo siitä, että joku ihminen on kohdellut mua paskasti.
Mua pelottaa muuttaa itseäni. Mua pelottaa, et mä hukkaan itseni. Mua pelottaa, etten mä tunnista peilikuvaani, jos muutun liikaa. Tuntuu, et mun persoonallisuus on liian hento, et siitä kadottaa otteensa jos ei pidä varansa. Sit olisin vaan kuori, ilman sisältö tai pieni möykky ilman kuorta.
Aina jos kuulen ihmisten kuiskivan tai naurahtavan pilkallisesti, musta tuntuu et ne puhuu musta, ne nauraa mulle.
Viimeaikoina, musta on kuitenkin tullut itsevarmempi. Oon löytänyt itseäni, saanut varmemman otteen mun persoonallisuudesta. Oon se, kuka oon aina halunnut, oon minä. Uskallan sanoa mielipiteeni, uskallan ilmaista tunteeni, Uskallan puhua suoraan. Uskallan olla tyly, uskallan loukata ihmisiä. Uskallan antaa samalla mitalla takasin. Uskallan sanoo mitä tarvitsen ja haluan. Uskallan torjua ihmisiä, uskallan lähtee ihmissuhteesta, jossa en tunne oloani mukavaks. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Must tuntuu että kaikilla on se yks kaveri, johon ne ei oikein tiedä miten pitäis suhtautua. On aikoja, että kaikki menee hyvin. On aikoja, että kaikki ärsyttää, menee huonosti, otetaan yhteen, eikä oikein olla samaa mieltä mistään, ei seisota samalla sivulla ollenkaan. Kaikki tuntuu johtavaan johonkin riitaan tai erimielisyyteen. Yleensä jaksaa mennä eteenpäin, oottaa että huono aika menee ohi, mut jossain vaiheessa alkaa tuntua että ehkäpä ansaitsis vähän parempaa. Vähän parempaa elämää.
Mut siinä tiellä on se, ettet sä oikein tiedä haluatko sä ottaa pesäeroa tästä suhteesta. Tuleva pelottaa. Mitä sit jos käykin niin että jään yksin. Miten mä täytän tän kolon, joka tästä ihmissuhteesta tulee? Uskallanko jättää tän ihmissuhteen kun on välillä menee hyvinkin.... Onhan tässä hyvätkin puolensa...
En tiedä mitä teen. Tää pätee mun kohdallani moneenkin ihmissuhteeseen. Kaudet menee mielialojenkin mukaan: toisinaan oon vaikee ja haluan enemmän omaa aikaa ja tilaa. Haluan olla yksin, nukkua, viettää aikaa perheen kanssa, levätä, itkeä... Tällöin tulee ajauduttua helpommin riitoihin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei tajua mitä käyn läpi. Toisinaan taas oon ylisosiaalinen: haluan koko ajan olla menossa, haluan juoda, juhlia, shoppailla, ajella, mökkeillä, laivailla, käydä leffoissa... Mut mä palan loppuun. Mä aina palan tässä vaiheessa loppuun, ja tää johtaa siihen, että palaan vaiheeseen 1.
Mulla on vaan
Tähän toistan taas, etten tiedä. Oon puhki. Mua revitään kaikkialle, kaikki haluu musta jotain. Mä tiedän, että tää mieliala, tää alamäki menee ohi. Tuntuu vaan, et kun mieliala painuu masennuksen puolelle, etten haluu, jaksa, viitsi tehdä muiden mielen mukaan. Haluan olla yksin ja itkee ja levätä. Mutkun elämä ei toimi niin. Ei tää pyöri mun ympärillä.
Taino, ennen ajattelin niin. Nyt ajattelen, että sen pitäis olla niin. Mulla pitäis olla oikeus omaan aikaan.
Eih, tää menee vaikeeks. Oon lukenut tällä viikolla 35 tuntia, mun aivot on puuroa ja haluan nukkumaan.
En tiedä mihin pyrin tällä tekstillä. Ehkä sanomaan ihmisille, että mullakin on tunteet ja mä en oo enää kynnysmatto. En tule enää ikinä olemaan. Ja jos mä sanon, että mua masentaa, mä en nyt vittu jaksa,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti