Koska kaikki muuttuu, muuttaa blogikin.
Koin tän blogin tulleen umpikujaan, josta en päässyt pois, joten aloitin uuden.
Toivottavasti se pysyy iloisempana, positiivisena ja toiveikkaampana.
Toivottavasti sen valo ei sammu.
Jos sua siis kiinnostaa kuinka elämässään ja identiteetissään eksyksissä oleva runoilijatyttö pärjää yksin isossa kaupungisssa, klikkaa itsesi TÄNNE.
"This is not the end, this is not the beginning."
Kiitos. Kiitos kaikille seuranneille. ♥
tiistai 29. heinäkuuta 2014
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Missä olet, minä?
Pitkä huokaus. Taas on vierähtänyt laittoman pitkä aika viime postauksesta. Sillä välin on ehtinyt tapahtua niin paljon: mun elämäni on muuttumassa ihan kokonaan. Mä haluan nyt vaan kirjoittaa. Kirjoittaa, niinkuin kirjoitin ennen - ennen kaikkea tätä härdelliä ja vuoristorataa. Joten mä kirjoitan, mä kirjoitan ilman kuvia. Annan pelkkiä sanoja.
Ensinäkin, maanantaina ymmärsin, että unelmat voi toteutua. Ne toteutuu, vaikka sulkisit silmäsi, sulkisit sydämesi, kuolettaisit kaikki uskonrippeet. Ne toteutuu. Sain siis tietää, että pääsen Turun yliopistoon lukemaan Kotimaista kirjallisuutta. Sitä, mistä oon salaa haaveillut kauan. Pääsen tutkimaan, pääsen olemaan minä. Pääsen tekemään sitä, mikä tekee musta mut, mikä saa mut heräämään eloon, minkä parissa voin viettää vaikka ikuisuuden. Kirjoittamisen parissa aika menettää mulle merkityksensä. Siitä tulee jotain olematonta. On vain minä, kirjaimet, sanat. On vain mun syke, mun kädet. On mun sydän, joka puristaa ulos kaiken sen, mitä pää ei halua sanoa. Kirjoittaminen on mulle henkireikä, mä elän kirjoittamisesta, mä elän kirjoittamiselle. Se on antanut mulle paljon, pelastanut mut paljolta. Ja mä pääsen tekemään siitä itselleni ammattia. Mahdottomasta tulee mahdollista.
Ja mä itkin. Itkin onnesta, tärisin ja kiitin kaikkia tuesta ja kannustuksesta.
Toiseks, keskiviikkona mä ymmärsin, että musta on johonkin ja kirjoittaminen erottaa mut muista. Että mä en olekaan lamppu, huomaamaton osa sisustusta. Mut huomataan, mä osaan herättää huomiota. Kävin siis Turussa, etsimässä asuntoa. Monta loukkoa olen nähnyt, monta pettymystä kokenut. Astuin päivän kolmanteen asuntoesittelyyn. Se oli ihana kämppä, ei liian moderni, vähän elämääkin nähnyt - kuten minä. Mutta mä ajattelin et mahdollisuudet saada sen asunto oli 0, sillä siellä oli 20 muutakin nuorta vanhempineen katsomassa sitä samaa asuntoa. Täytin hakemuksen, kirjoitin suoraan sydämesta, kirjoitin lisätietoja, kirjoitin kauniilla käsialalla - vähän koukeroista, vähän vinossa. Laitoin lapun sen kauniin kiinteistövälittäjän kansiolle, kättelin ja hymyilin. Kävelin pois, ajattelin surullisesti etten enää koskaan näkisi tuota asuntoa.
Toisin kävi. Seuraavana aamuna sain puhelun, olin saanut juuri tuon kämpän. Minusta tulisi Heikkilä Turun Iso-Heikkilään. Pääsisin kotiin, pääsisin omaan rauhaan.
Taas mä itkin, itkin onnesta ja tärisin.
Tän kirjoitustauon aikana, kävin ulkomaillakin. Se Barcelona! Eka itsenäinen lentomatka. Palmuja, sangriaa, kuumutta, rusketusta, kuumia miehiä ja naurua. Mä olin onnellinen. Tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Tuntui, että kaikki mun murheet jäivät Helsinki-Vantaalle vaeltelemaan. Sinne, portille 16.
Mutta ne iskivät kaikki naamaan, kun pääsin kotiin. Iskivät tuhannen voltin voimalla.
Mä lyhistyin surusta. Kaks viikkoa meni itkien surusta, syömisen välttelyllä, itsensä rääkkäämisellä.
Mä koin huonoa omatuntoa kaikesta sekoilusta. Koin ahdistusta; mä olin tehnyt virheitä, joita mun perfektionistinen luonteeni ei kestänyt. Ahdisti, kun en samaan aikaan kuitenkaan osannut katua. Musta tuntui että kaikki oli vinksallaan, pois paikoiltaan, väärin. Stressaannuin, ahdistuin, masennuin.
Kaikki tuntui muuttuneen, kaverit, minä, maailma. Olin yksin, olin niin yksin.
Myös se kaikki kaltoinkohtelu, mitä olin kokenut miehiltä oli mulle liikaa. Mä oikeesti voin kahden viikon ajan niin surkeasti, että pelkäsin kaiken menneen hukkaan. Kaiken sen, minkä eteen oon tehnyt kauheesti töitä vuoden ajan. En arvostanut itseäni yhtään, tunsin olevani arvoton ja paska.
En tiedä mitä tapahtui, mutta silti mä nousin - nousin ennenkuin kaikki meni alas jyrkänteeltä ja viemäristä.
Meri kutsuu mua nyt, meri ja Turku ja uusi alku. On mahdollisuus aloittaa kaikki alusta, antaa anteeksi itselleen kaikki virheet. Yrittää vahvistaa itseään, ja mikäpä paremmin vahvistaisi merikaupungin lasta, kuin meri itse. Musta tuntuu et oon välillä siivetön kotkanpoikainen: räpiköin vastatuuleen, enkä liiku mihinkään.
Mut joskus musta tuntuu et saan ne siivet, ja elämä alkaa kantaa.
En mä tiedä mikä mä oikeesti oon, oonko se lamppu, kotkanpoika, hylkeenpoikanen vai kasa luita. Mutta enää sillä ei oo väliä. Mä saan kohta olla se, mikä olin ennen. Saan kirjoittaa, opiskella ja asua meren äärellä. Saan omaa tilaa, omaa elämää. Saan uuden alun, sen mitä oon halunnut niiiin kauan.
Mutta niin, mitä tälle blogille tapahtuu? Mä en tiedä. Luin eilen vanhoja blogitekstejä vuodelta 2012. Mä tunsin iloa, olin pukenut niin hyvin sanoksi kaiken sen mitä tunsin silloin, että pystyin hyvin tuntemaan taas sen kaiken saman. Oli se sitten iloa, onnea, surua tai ahdistusta, muistin todella tarkasti, miltä musta tuntui. Muistin kaikki ne hetket, kaikki ne teot. Kaiken sen, minkä olin jo unohtanut.
Kun luin tän vuoden blogitekstejä, en muistanut. Olin yrittänyt piilottaa ajatukseni ja tunteeni niin syvälle itseeni, etten muistanut oikeita tunteitani. En muistanut, enkä tuntenut.
Sinä hetkeä, tulin niin surulliseksi. Kun mä aloitin tän blogin, tää oli mulle henkireikä ja ainoo paikka, minne saatoin kirjoittaa aitoja asioita, tunteita, ajatuksia.
Nyt musta tuntuu et oon kirjoittanut pinnallista paskaa, huonoa tekstiä, olemattomia sanoja. Ne ei merkitse, ne ei tunnu, ne ei välity.
Mä en tunne tota ihmistä. Mä en halua olla tollainen kuori, joka laittaa sanoja toistensa perään koska ne näyttää kivalta. Mä haluan laittaa sanoja toistensa perään, koska ne kuuluu olla niin, koska ne välittää jotain, koska ne merkitsee jotain, koska ne tuntuu. Mä haluan olla minä, juuri minä. Ainutlaatuinen painos itsestäni. En mikään selfiekuningatar joka pönkittää itsetuntoaan miljoonilla kuvilla, jioka ei tee mitään, vaan kaikki energia menee itsensä ja kiiltokuvansa koossapitämiseeen.
Mä epäilen, että blogin alamäki alkoi silloin, kun päätin ettei tästä tuu syömishäiriöblogia. Se on kuitenkin ollut mun pääasiallinen ongelmani viimeisten kahden-kolmen vuoden ajan. Mä häpesin, häpesin itseäni ja heikkouttani. En voinut puhua siitä, en voinut puhua mistään aidosta. Oli parempi kehitellä kiiltokuvasiiri, se mikä täällä blogissa on näkynyt pitkään.
Tän blogin piti kertoa musta, mutta viimeaikoina se on kertonut jonkun kummallisen tytön tarinaa, jota mä en oikeasti tunne. Oon elänyt jotain kummaa elämää; on olemassa Siiri, joka tuntee täysillä, itkee, kirjoittaa, hymyilee, nauraa, kuvaa, hyppii sateessa, rakastaa puhtaita lakanoita, juoksee tuulta vastaan, juo teetä ja on ollut Siiri, joka ottaa selfieitä, tekee jotain, mutta ei siltikään täysillä koska sydän ei ole mukana.
Mun sydän jäi jonnekin. Jonnekin viime vuoteen, jonnekin vanhojentansseihin, jonnekin aikaan ennen sitä.
Mutta se on tullut takaisin. Täällä se taas on, herättelee sormenpäät hyppimään näppäimistöllä, teroittelee kynää ja valmistautuu pusertamaan pahan olon ulos sanoin. Se heräsi, kun sain kirjoittaa uuden ylioppilaan puheen. Mä puhuin pitkästä aikaan suoraan sydämestäni, niin sydämestä mä itkin.
Toivon, että se olisi herännyt kirjoituksiin. Ehkä mä olisin päässyt helpommalla, ehkä mä olisin taas pelastanut itseni paljolta paskalta. Mutta mä en osannut. Mä en halunnut.
Kun sydän on taas paikallaan, tajuan kuinka paljon muhun nytkin sattuu. Kuinka paljon mun päässä myllertää. Mua tulee sattumaan aina, koska välitän ja ajattelen liikaa. Mutta nyt annan sattua, se tekee musta vahvemman, paremman ihmisen. Kun muhun sattuu, mä opin sen, että tää on elämää. Elämän kuuluu sattua. Mutta kirjoittamisen avulla, saan kivun ulos. Saan hyvän olon kaikkialle.
Koska muhun sattuu, voin kirjoittaa. Mulla on sanottavaa, mulla on tunnettavaa.
Mä toivon, että oman heräämiseni myötä tää blogikin heräisi eloon. Voi olla, että aloitan uuden blogin, voi olla että jatkan tätä. Tai voi olla että katoan vihkojeni sivuille. En tiedä, mutta kaikki asettuu vielä aloilleen.
Lopuksi mä haluan antaa vielä kiitoksen. Kiitos kaikille, jotka ootte potkinut mua mun unelmiani kohti silloinkin, kun mun oma uskoni on loppunut. Kiitos kannustuksesta, kiitos kaikesta mitä ootte mulle antaneet. ♥ Mä olen onnellisempi kuin pitkään, pitkään aikaan ja ilman teitä, mä en olisi tässä missä olen nyt. Te olette mulle merituuli, se voima joka pitää mut kasassa, kun mä en enää jaksa.
Minä olen TÄMÄ ihminen. Edelleen tämä sama ihminen.
Ensinäkin, maanantaina ymmärsin, että unelmat voi toteutua. Ne toteutuu, vaikka sulkisit silmäsi, sulkisit sydämesi, kuolettaisit kaikki uskonrippeet. Ne toteutuu. Sain siis tietää, että pääsen Turun yliopistoon lukemaan Kotimaista kirjallisuutta. Sitä, mistä oon salaa haaveillut kauan. Pääsen tutkimaan, pääsen olemaan minä. Pääsen tekemään sitä, mikä tekee musta mut, mikä saa mut heräämään eloon, minkä parissa voin viettää vaikka ikuisuuden. Kirjoittamisen parissa aika menettää mulle merkityksensä. Siitä tulee jotain olematonta. On vain minä, kirjaimet, sanat. On vain mun syke, mun kädet. On mun sydän, joka puristaa ulos kaiken sen, mitä pää ei halua sanoa. Kirjoittaminen on mulle henkireikä, mä elän kirjoittamisesta, mä elän kirjoittamiselle. Se on antanut mulle paljon, pelastanut mut paljolta. Ja mä pääsen tekemään siitä itselleni ammattia. Mahdottomasta tulee mahdollista.
Ja mä itkin. Itkin onnesta, tärisin ja kiitin kaikkia tuesta ja kannustuksesta.
Toiseks, keskiviikkona mä ymmärsin, että musta on johonkin ja kirjoittaminen erottaa mut muista. Että mä en olekaan lamppu, huomaamaton osa sisustusta. Mut huomataan, mä osaan herättää huomiota. Kävin siis Turussa, etsimässä asuntoa. Monta loukkoa olen nähnyt, monta pettymystä kokenut. Astuin päivän kolmanteen asuntoesittelyyn. Se oli ihana kämppä, ei liian moderni, vähän elämääkin nähnyt - kuten minä. Mutta mä ajattelin et mahdollisuudet saada sen asunto oli 0, sillä siellä oli 20 muutakin nuorta vanhempineen katsomassa sitä samaa asuntoa. Täytin hakemuksen, kirjoitin suoraan sydämesta, kirjoitin lisätietoja, kirjoitin kauniilla käsialalla - vähän koukeroista, vähän vinossa. Laitoin lapun sen kauniin kiinteistövälittäjän kansiolle, kättelin ja hymyilin. Kävelin pois, ajattelin surullisesti etten enää koskaan näkisi tuota asuntoa.
Toisin kävi. Seuraavana aamuna sain puhelun, olin saanut juuri tuon kämpän. Minusta tulisi Heikkilä Turun Iso-Heikkilään. Pääsisin kotiin, pääsisin omaan rauhaan.
Taas mä itkin, itkin onnesta ja tärisin.
Tän kirjoitustauon aikana, kävin ulkomaillakin. Se Barcelona! Eka itsenäinen lentomatka. Palmuja, sangriaa, kuumutta, rusketusta, kuumia miehiä ja naurua. Mä olin onnellinen. Tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Tuntui, että kaikki mun murheet jäivät Helsinki-Vantaalle vaeltelemaan. Sinne, portille 16.
Mutta ne iskivät kaikki naamaan, kun pääsin kotiin. Iskivät tuhannen voltin voimalla.
Mä lyhistyin surusta. Kaks viikkoa meni itkien surusta, syömisen välttelyllä, itsensä rääkkäämisellä.
Mä koin huonoa omatuntoa kaikesta sekoilusta. Koin ahdistusta; mä olin tehnyt virheitä, joita mun perfektionistinen luonteeni ei kestänyt. Ahdisti, kun en samaan aikaan kuitenkaan osannut katua. Musta tuntui että kaikki oli vinksallaan, pois paikoiltaan, väärin. Stressaannuin, ahdistuin, masennuin.
Kaikki tuntui muuttuneen, kaverit, minä, maailma. Olin yksin, olin niin yksin.
Myös se kaikki kaltoinkohtelu, mitä olin kokenut miehiltä oli mulle liikaa. Mä oikeesti voin kahden viikon ajan niin surkeasti, että pelkäsin kaiken menneen hukkaan. Kaiken sen, minkä eteen oon tehnyt kauheesti töitä vuoden ajan. En arvostanut itseäni yhtään, tunsin olevani arvoton ja paska.
En tiedä mitä tapahtui, mutta silti mä nousin - nousin ennenkuin kaikki meni alas jyrkänteeltä ja viemäristä.
Meri kutsuu mua nyt, meri ja Turku ja uusi alku. On mahdollisuus aloittaa kaikki alusta, antaa anteeksi itselleen kaikki virheet. Yrittää vahvistaa itseään, ja mikäpä paremmin vahvistaisi merikaupungin lasta, kuin meri itse. Musta tuntuu et oon välillä siivetön kotkanpoikainen: räpiköin vastatuuleen, enkä liiku mihinkään.
Mut joskus musta tuntuu et saan ne siivet, ja elämä alkaa kantaa.
En mä tiedä mikä mä oikeesti oon, oonko se lamppu, kotkanpoika, hylkeenpoikanen vai kasa luita. Mutta enää sillä ei oo väliä. Mä saan kohta olla se, mikä olin ennen. Saan kirjoittaa, opiskella ja asua meren äärellä. Saan omaa tilaa, omaa elämää. Saan uuden alun, sen mitä oon halunnut niiiin kauan.
Mutta niin, mitä tälle blogille tapahtuu? Mä en tiedä. Luin eilen vanhoja blogitekstejä vuodelta 2012. Mä tunsin iloa, olin pukenut niin hyvin sanoksi kaiken sen mitä tunsin silloin, että pystyin hyvin tuntemaan taas sen kaiken saman. Oli se sitten iloa, onnea, surua tai ahdistusta, muistin todella tarkasti, miltä musta tuntui. Muistin kaikki ne hetket, kaikki ne teot. Kaiken sen, minkä olin jo unohtanut.
Kun luin tän vuoden blogitekstejä, en muistanut. Olin yrittänyt piilottaa ajatukseni ja tunteeni niin syvälle itseeni, etten muistanut oikeita tunteitani. En muistanut, enkä tuntenut.
Sinä hetkeä, tulin niin surulliseksi. Kun mä aloitin tän blogin, tää oli mulle henkireikä ja ainoo paikka, minne saatoin kirjoittaa aitoja asioita, tunteita, ajatuksia.
Nyt musta tuntuu et oon kirjoittanut pinnallista paskaa, huonoa tekstiä, olemattomia sanoja. Ne ei merkitse, ne ei tunnu, ne ei välity.
Mä en tunne tota ihmistä. Mä en halua olla tollainen kuori, joka laittaa sanoja toistensa perään koska ne näyttää kivalta. Mä haluan laittaa sanoja toistensa perään, koska ne kuuluu olla niin, koska ne välittää jotain, koska ne merkitsee jotain, koska ne tuntuu. Mä haluan olla minä, juuri minä. Ainutlaatuinen painos itsestäni. En mikään selfiekuningatar joka pönkittää itsetuntoaan miljoonilla kuvilla, jioka ei tee mitään, vaan kaikki energia menee itsensä ja kiiltokuvansa koossapitämiseeen.
Mä epäilen, että blogin alamäki alkoi silloin, kun päätin ettei tästä tuu syömishäiriöblogia. Se on kuitenkin ollut mun pääasiallinen ongelmani viimeisten kahden-kolmen vuoden ajan. Mä häpesin, häpesin itseäni ja heikkouttani. En voinut puhua siitä, en voinut puhua mistään aidosta. Oli parempi kehitellä kiiltokuvasiiri, se mikä täällä blogissa on näkynyt pitkään.
Tän blogin piti kertoa musta, mutta viimeaikoina se on kertonut jonkun kummallisen tytön tarinaa, jota mä en oikeasti tunne. Oon elänyt jotain kummaa elämää; on olemassa Siiri, joka tuntee täysillä, itkee, kirjoittaa, hymyilee, nauraa, kuvaa, hyppii sateessa, rakastaa puhtaita lakanoita, juoksee tuulta vastaan, juo teetä ja on ollut Siiri, joka ottaa selfieitä, tekee jotain, mutta ei siltikään täysillä koska sydän ei ole mukana.
Mun sydän jäi jonnekin. Jonnekin viime vuoteen, jonnekin vanhojentansseihin, jonnekin aikaan ennen sitä.
Mutta se on tullut takaisin. Täällä se taas on, herättelee sormenpäät hyppimään näppäimistöllä, teroittelee kynää ja valmistautuu pusertamaan pahan olon ulos sanoin. Se heräsi, kun sain kirjoittaa uuden ylioppilaan puheen. Mä puhuin pitkästä aikaan suoraan sydämestäni, niin sydämestä mä itkin.
Toivon, että se olisi herännyt kirjoituksiin. Ehkä mä olisin päässyt helpommalla, ehkä mä olisin taas pelastanut itseni paljolta paskalta. Mutta mä en osannut. Mä en halunnut.
Kun sydän on taas paikallaan, tajuan kuinka paljon muhun nytkin sattuu. Kuinka paljon mun päässä myllertää. Mua tulee sattumaan aina, koska välitän ja ajattelen liikaa. Mutta nyt annan sattua, se tekee musta vahvemman, paremman ihmisen. Kun muhun sattuu, mä opin sen, että tää on elämää. Elämän kuuluu sattua. Mutta kirjoittamisen avulla, saan kivun ulos. Saan hyvän olon kaikkialle.
Koska muhun sattuu, voin kirjoittaa. Mulla on sanottavaa, mulla on tunnettavaa.
Mä toivon, että oman heräämiseni myötä tää blogikin heräisi eloon. Voi olla, että aloitan uuden blogin, voi olla että jatkan tätä. Tai voi olla että katoan vihkojeni sivuille. En tiedä, mutta kaikki asettuu vielä aloilleen.
Lopuksi mä haluan antaa vielä kiitoksen. Kiitos kaikille, jotka ootte potkinut mua mun unelmiani kohti silloinkin, kun mun oma uskoni on loppunut. Kiitos kannustuksesta, kiitos kaikesta mitä ootte mulle antaneet. ♥ Mä olen onnellisempi kuin pitkään, pitkään aikaan ja ilman teitä, mä en olisi tässä missä olen nyt. Te olette mulle merituuli, se voima joka pitää mut kasassa, kun mä en enää jaksa.
Minä olen TÄMÄ ihminen. Edelleen tämä sama ihminen.
Mä kadotin kaiken,
itsenikin.
Menetin myös onnen,
sananikin.
Nyt merituuli toi ne mulle takaisin,
ja kun silmäni suljin, palasin.
Palasin aikaan ennen kipua,
takaisin hetkeen ilman sinua.
Enkä enää nähnyt surua,
oli vain aurinko,
joka hyväili minua.
Silloin löysin sanat ja kirjaimet kadonneet,
löysin kivun ja ilon kyyneleet.
Löytyi myös syke pienen sydämen,
joka sykkii nyt hiljaa, väristen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)