Little grey fairy tales and little white lies, everything you exhale is attracting flies.

1. TEORIAKOE LÄPÄISTY!
2. KUKKAPÖKSYT!
3. KETTUREPPU!
4. ULOS LÄHDÖSSÄ. IUH.

Kerrankin aion olla vapun tiukasti kotona. Tänävuonna ei oo oikein intoo lähtee mihinkään, eteenkään kun oon huomenna illalla töissä. Mut ei musta tunnu että menettäisin jotain. Kerrankin, musta tuntuu etten oo menettämässä mitään suurta, tai että mun päätökseni kaduttais mua jälkeenpäin.
Ei oikein kiinnosta vetää päätä täyteen ja nähdä humalaisia kavereita. Esittää että kaikki olis pari tuntia jotenkin paljon paremmin kavereiden sanoista huolimatta... Haluun nukkua, saada stressaavat kouluhommat tehtyä ja toivottavasti käydä taas koeajamassa yhden autokokelaan lisää.

Mua suoraan sanottuna vähän ärsyttää nyt kun kaikki kaverit on jatkuvasti juomassa. Itse kun en ole kuningas alkoholin suurkuluttaja koskaan ollut, ehkä koska en oikein osaa juoda sivistyneesti vaan se menee vähän aina siihen et oon liian humalassa.
Huoh. Pitääkin hankkia se auto, se vähän rajoittaa tätä "baari-iltojen suunnittelua". Itse hankin auton, bensat ja vakuutusmaksut siihen päälle, niin mun baari-illat olikin siinä. Mutta pääsenpä itsenäistymään vähän eri tavalla. :)

Oon hämmentynyt. Syömishäiriöpostausta on luettu kohta 100 kertaa.
En tiedä pitäiskö jotenki tuulettaa vai mitä? 

Don't worry, be happy.

Ihastuminen on kiva tunne.
Ihastuminen on hauska tunne.
Ihastuminen on ihana tunne.
Ja samalla kamala.
Mut olkoot.
Ainakin se saa maailman näyttämään paremmalta paikalta. Kaikki ennen niin vaikea tuntuu nyt paljon helpommalta.
 Mitä siitä vaikka mua sattuisikin (taas). Kerran sitä vaan eletään. On sitä ennenkin päästy yli.
Syöminen kuuluu niihin aikaisemmin mainittuihin, ennen niin vaikeisiin asioihin. Mulla on syy parantua. Montakin. Äiti on asettanut mulle tavoitteita, pieniä saavutuksia ja lahjuksia joita saan aina kun saan jonkun pienen etapin suoritettua.
Autoa, shoppailua, puolimaratonia, lomamatkaa....

Teoriakokeen suorittaminenkin sai maailman näyttämään paremmalta paikalta. Ehkä mä vielä pääsen ajamaan motarille sillä omalla autolla, jonka etsiminen onkin osoittautunut vähän kinkkiseksi hommaksi. On tullut pettymyksiä kun luvattu auto on myyty toiselle tai netissä niin hyvännäköinen auto on paljastunut täydeksi romuksi.
Mut mul on aikaa.
Nyt mä keskityn olemaan onnellinen. 

Help me, I've done it again!

Oon miettinyt kolme viikkoa julkaisenko tämän vai en, mutta päätin olla rohkea ja vihdoin puhua asiasta.

Tämä on kuitenkin mun oma blogini, toisinaan enemmänkin julkinen päiväkirja, eikä se ole ennenkään mua estänyt avaamasta suutani vaikeista asioista.

Tää tulee olemaan ainoa kerta kun puhun aiheesta, koska en kirjoita syömishäiriöblogia. Se vaan sattuu valitettavasti olemaan osa mua. Tässä blogauksessa en myöskään anna laihdutusvinkkejä tai kerro sanantarkasti miten tähän painoon olen päätynyt, sillä tiedän miten helposti harmittomaksi tarkoitettu tieto ruokkii muiden sairastuneiden tautia. Mitä tulee pro-ana ja -mia liikkeisiin, en ymmärrä millään tavalla kuka haluaisi olla syömishäiriöinen. Ihan oikeesti.

Mulla on aina ollut tosi paksu tukka.

Sellainen, auringonvalossa kultaiseen ja vähän punaiseen vivahtava ja luonnonkihara pehko.

Aina elinvoimainen, silee, aivan liian liukas, jotta sen olisi saanut pysymään kampauksissa. Eikä mulla ollut koskaan kaksihaaraisia.

Mutta nyt...

Mun hiukset ei koskaan ole olleet näin täys kaksihaaraisia. Nää on kuivat ja katkee käsiin. Kun vedän sormet hiusten läpi, multa irtoaa tukottain hiuksia. Poninhäntä ohentuu ohentumistaan. Harja on aamuisin ihan täynnä irronneita paskiasia.

Lattian imuroin kaksi-kolme kertaa viikossa, koska irtohiukset muuten kerää kivasti pölyä.

Tuskin tarvitsee erikseen edes mainita, että mun hiukset on ohentuneet noin puoleen (onneks nämä on edes luonnokiharat, saa näyttämään edes vähän paksummilta).

Syynä on se, että kerran oli Siiri, joka halusi vähän pudottaa painoa, mutta eksyi matkalla.
Jos mulle olisi sanottu viisi vuotta sitten, että sairastun syömishäiriöön, olisin varmaan heittänyt ilmaan maailman paskasimmat naurut.

Olin kuulemma pienenä tosi laiha, tosin ikäisiäni vähän pidempi. Kun mä lopetin kilpauinnin yläasteella en tajunnut etten voi enää syödä samalla tavalla. Kun sain vielä mielialalääkkeet pari vuotta sitten, alkoi painoa kerääntyä ihan kivasti. Siihen päälle se, että purin pahaa oloa herkkuihin NIIN KAPPAS - olin tosi isossa kunnossa. Laihduttaminen alkoi syksyllä 2011, kun terveydenhoitaja sanoi  että mulla on joku 10 kiloa ylipainoa ja että mun vyötärö oli noin 10 senttiä liian iso keskiarvoihin verrattuna. Kuukauden sisään about vuoden seurustelusuhde päättyi tosi inhottavasti ja kaikki tuntui tosi pahalta. Mä olin aloittanut karppauksen kesän lopulla mutta sitten siitä alkoi kehittyä jotain aivan muuta...

Mua raivostuttaa joidenkin ihmisten käsitys siitä, että syömishäiriöinen on aina automaattisesti joku luuranko. Että jos et ole alipainoinen, niin sulla ei voi mitenkään olla syömishäiriötä.

Paskat. Mulla on epätyypillinen laihuushäiriö. Se lukee mun sairaskertomuksissa ja se on moneen kertaan todettu (vaikka välillä mä tunnustan ajattelevani ettei mulla ole ongelmaa. Mähän oon "täysin terve", kaikki on "täysin hallinnassa".)
Syömishäiriö ei ole pelkästään alipainoa tai oksentamista. Se on sairaita ajatuksia, joillakin eräänlainen ääni sun päässäs, joka saa sut pudottamaan painoa keinoja kaihtamatta. Se on pakonomaista halua laihtua enemmän kuin mitään muuta tai pysyä laihana. Se on järkyttävää pelkoa lihomista ja painon lisääntymistä kohtaan. Se on epärealistista käsitystä omasta ulkonäöstä. Mutta syömishäiriö ei koskaan pelkästään puhkea halusta olla laiha. Siihen liittyy aina paljon muitakin taustatekijöitä.

En kerro sen tarkemmin oman häiriöni ilmentymisestä, osaksi koska se ei kuulu muille ja osaksi sen takia että häpeän sitä - paljon. Haluan vain tämän kertomisella saada ihmistet tajuamaan kuinka vakava asia syömishäiriö on ja miten salakavala ja otteessaan pitävä se on. Lisäksi haluan käsitellä asiaa tätäkin kautta ja ehkä ymmärtää jotain uutta.

Oikeastaan syömisen säätely on ollut mulle monella tapaa selviytymiskeino arjesta, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Se on ollut keino lievittää henkistä pahaa oloa. Musta tuntuu edelleen välillä että tästä on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa mutta tiedän toisaalta olevani täysin väärässä. Tämä ei ole ollut tietoisesti tehty valinta. Mä en herännyt eräänä aamuna ja keksinyt että haluan syömishäiriön. Mulle vain tuli laihduttamisesta pakkomielle, jota muiden ihmisten kommentit mun laihtumisesta ruokkivat tavalla, jota joidenkin on vaikea ymmärtää. On vaikeaa tajuta, miten paljon laihtuminen ja painon säätely merkitsee syömishäiriöiselle, ellei itsellä ole henkilökohtaisia kokemuksia asiasta.

Jos voisin palata ajassa takaisin siihen Siiriin, joka halusi alunperinkin alkaa laihduttamaan, sanoisin että älä.
Älä tee sitä. Se ei ole ratkaissut mitään. Vaikka olin ylipainoinen, olin sentään onnellisempi.
Nyt 20 kiloa laihempana oon ahdistunut, onneton, umpikujassa, masentunut, väsynyt niin hekisesti kuin fyysisestikin. Ja niin pahasti säästöliekillä. Keho pelaa enää alle puolella teholla ja sen näkee ja tuntee.

Olisi mukavaa välillä syödä ilman jatkuvaa ahdistusta. Mulla on pelkoja muille ihan tavallisiin ruokiin. Voin tunnustaa pelkääväni muun muassa punaista lihaa, perunaa, riisiä, pastaa, jopa hedelmiä, vaaleaa leipää, ruisleipää, patonkia, kananmunan keltuaisia, maitoa, jugurttia ,sokeria kaikissa muodoissaan ja rahkaa. Tästä voi jo päätellä kuinka naurettavan kapea ruokavalio mulla tällä hetkellä on. Tunnustan pelkääväni nykyisin vähän jopa vettä. Kyseinen pelko edellämainittuja ruokia kohtaan on vieläpä niin suurta, etten halua syödä julkisesti tai olla kavereiden kanssa siinä pelossa että joutuisin kohtaamaan kyseisiä ruokia. Parempi olla yksin ja eristyksissä.

Kaupassa käymisessä kestää raivostuttavan kauan, koska jokaisen ruoka-aineen elintarviketiedot on luettava, laskettava, vertailtava, tarkistettava....
Ruokaa ajattelen 95% valveillaoloajasta. Kaikki pyörii sen ympärillä.Kyllähän mä leipoa ja kokata tykkään mutta harvemmin omia tuotuoksia enää maistelen. Syön samoja ruokia päivästä toiseen, koska en uskalla syödä muuta.
Liikunta...okei ei puhuta siitä.
Kuulostaako hauskalta?
Mun mielestä olisi paljon hauskempaa, että mulla olisi edelleen paksu tukka, mun nivelet ei naksuisi näin helvetisti, että mua ei huimaisi jatkuvastii, että mun sydän ei tykyttelisi joka käänteensä, että mua ei palelisi, että mun iho ei olisi näin kuiva, että mä en pelkäisi ruokaa näin paljon ja että voisin käydä ulkona ilman huolia.

Ja kuinka monta kertaa mulle onkaan sanottu "Senkun rupeet vaan syömään."
Kunpa te tietäisitte, miten paljon ruokaa voi vihata ja pelätä.
Sen jälkeen ette sanoisi enää niin.

En toivoisi tätä kenellekään. Tästä on niin vaikeeta päästä eroon.
Tää on vähän niinkuin paras kaveri, jota rakastat yli kaiken, mutta joka ei välitä susta loppupeleissä paskaakaan, mutta sä et halua huomata sitä, tai oikeastaan enää välitä.
Mäkin olen monta kertaa päättänyt "lopettaa" ja "yrittänyt" alkaa syömään, mutta aina olen palannut takaisin vanhaan viimeistään viikon kuluessa aina vain radikaalimmin. Olen palannut samaan vanhaan koska se on niin tuttua ja turvalista. Ruoan vältteleminen on helpompaa kuin sen syöminen.
Mutta sen mä sanon, ettei tämä ole mun ruokahalua poistanut. Kyllä mun joskus tekee ruokaa, mutta tästä tunteesta tulee vain kauhean syyllinen olo; ihan kuin olisin muita huonompi.

Nyt taas kerran yritän päästä tästä eroon - tällä kertaa lopullisesti. Mulle on annettu valittavaksi joko parantuminen tai osasto niin monta kertaa, etten enää jaksa. Mä haluaisin valmistua lukiosta 3 vuodessa, mutta jos en ala syömään, sitä ei tule koskaan tapahtumaan.
Vanhojen tansseissa olin tosi heikossa kunnossa, koska olin ollut vielä tansseja ennen mahataudissa. Ihmettelen miten jaksoin koko päivän pyörtymättä tosi vähällä ruoalla. Oon pyörtynyt tämän takia vain kerran ja se on ihme.

Mä olin ennen vahva ihminen henkisesti. Nyt taas...en ole koskaan ollut näin heikko.
Tämä ei ole tehnyt musta mitenkään vahvempaa, mä vaan käänsin vahvuuteni itsevihaksi.
Kannattiko?
Ei.

Suosittelisin, että jos edes eksyit tähän kirjoitukseen toiveissasi löytää laihdutusvinkkejä, haet samantien hoitoa.
Sä et todellakaan hallitse syömistäsi, se hallitsee sua. Tulet kuitenkin jossain vaiheessa sen huomaamaan nimimerkillä kokemusta on. Sä et koskaan ole tarpeeksi laiha sun syömishäiriöllesi. Mikään ei riitä. Aina tulee se "vielä pari kiloa". Mun piti laihduttaa viisi kiloa ja kappas, nyt ollaan jo 20 kilossa ja lopulliseen tavoitteseen jos joskus päädyn, olen sairaalloisen alipainoinen. Toivotaan ettei sinne jouduta.

Halusin vain vähän raottaa näkökulmaa mun elämääni ja yrittää motivoida itseäni parantumaan.
Tällä kertaa toivottavasti onnistun.

You've gone somewhere deeper.

"Are you going to age with grace?

Are you going to age without mistakes?

Are you going to age with grace,

Or only to wake and hide your face?"

Ylitin itseni. Sain kesätöitä. Käytin hyväkseni mun anelemisen ja matelemisen taitoja ja sain abiristeilylle lisää maksuaikaa. Menin syömään ilmaiseksi (koulun piikkiin) ja pidin hauskaa. Jaksoin laittautua ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan ja tunsin oloni kauniiksi. 

Miten mua ärsyttää ne ihmiset jotka esiintyy aina niin huoliteltuna päivästä toiseen. Yleensä kyseiseen ihmistyyppiin kuuluu vielä se piirre ettei ne koskaan muka tee virheitä, mut tosipaikan tullen ne piilottaa kasvonsa syvimpiin vesiin, koska ne ei uskalla astua siitä muotista mihin ne on itsensä asettanut. Ne pelkää. Ne ei oo vahvoja. Jos ei pysty myöntämään virheitään tai epätäydellisyyttään, on oikeesti heikko. Loppujenlopuks me kaikki ollaan oikeesti aika heikkoja.

En mä tiedä taskaan mitä mä puhun. Tää on vähän tällänen tapaus tää blogi. En oikein koskaan oo varma mistä alan kirjoittamaan, mut sit tulee aina jotain outoa tekstiä josta ei tajua julkaisemishetkellä oikein mitään, mut jälkikäteen, parin kuukauden päästä tuun tsekkamaan tän "oh, that was deep."

Kuulin eilen et se tyyppi joka teki "Don't worry be happy" -biisin teki lopulta itsemurhan. Jotenkin niin ironista, ettei sille voi muuta kuin nauraa. Sen jälkeen mun version kertsi alkoikin kuulua "Don't worry, hang happy." Täällä vierailevien kanadalaisten opiskelijoiden kanssa me ihan mietittiin millainen musavideo tästä versiosta tehdään. Onhan se nyt niin väärin nauraa itsemurhavitseille, mut vähä myöhästä jo.

Viikot menee liian nopeesti.... 32 päivää ja sit olis täysipäisyys täysi-ikäisyys saavutettu. Huhhu.

New way home.

Tänään mä juoksin kovempaa kuin koskaan ennen. Tuntui niin hyvältä juosta tuolla taas, vaikka onkin märkää ja luonto on ruman näköinen. Kaks vuotta sitten en jaksanut juosta edes kahta kertaa korttelin ympäri, nyt tilanne on aivan toinen. Ajattelin juosta tänä kesänä puolimaratonin. Toteuttaisin yhden unelman. Mutta että voin toteuttaa tämän unelman, mun pitää ensin näyttää kaikille että pystyn ja jaksan juosta puolimaratonin, että oon kunnossa ja tarpeeksi terve siihen.

En oo sellainen ihminen, joka yleensä tarvitsisi jonkinlaisia kannustimia tehdäkseen jotain. Jos jostain innostun, teen sen loppuun asti täysillä. Yleensäkin oon todella tunnollinen ja ahkera, enkä osaa sanoa ei.
Teen omat ja muidenkin hommat. Pyrin aina täydellisyyteen ja vaadin itseltäni paljon - liikaa.
 Näin myös monet muutkin on alkanut vaatimaan multa paljon. Alistun riidoissa helposti, en halua pahoittaa kenenkään mieltä, olen se joka pyytää ekana anteeksi tai ottaa ensimmäisenä yhteyttä.
Toista on ollut nyt. Mua on ruvennut ärsyttämään miten paljon haluun miellyttää muita Sitten kun viimein oon alkanut kasvattaa selkärankaa, jotkut leimaa mut jotenkin epäystävälliseks mököttäjäks, laiskaks ja velvollisuuksiani vältteleväks. Ihan kuin mulla ei saisi olla negatiivisia tunteita, ihan kun en sais itse olla koskaan vihainen, pahalla päällä, pettynyt, surullinen, jaksamaton. Enkä todellakaan jaksa ottaa koko ajan kavereihini enää yhteyttä jos ne ei ole ottanut muhun. En jaksa olla se, joka näkee vaivaa jos toista ei kiinnosta. Tämän takia musta on alkanut tuntua, että mun kaverit alkaa kaikota. Niitä ei kiinnosta, mutta en jaksa stressata vielä siitäkin.

Ärsyttää. En haluu enää olla kenekään kynnymatto. En haluu enää tehdä jonkun asian eteen enempää kuin kukaan muu, varsinkaan jos hoidan samaan aikaan muitakin velvollisuuksiani. Pidän vastuusta, saan sitä paljon ja haluankin sitä, mutta mua ärsyttää miten muut ei pakosti näe sitä miten paljon teen kaikkea samaan aikaan. Sitten kun kieltäydyn jostain toisesta hommasta tai en ota niin paljon muita hommia samaan aikaan kun en halua poksahtaa stressistä, mua katsotaan kieroon ja tuhahdellaan selän takana.
Musta on alkanut tuntua, etten sais sanoa ei. Et mun pitäis olla aina se myöntäytyjä joka tekee kaiken muiden edestä.

En tiedä, en jaksa. Mua stressaa niin, että kaikki kaatuu niskaan. Oon ottanut taas liikaa hommaa, unohtelen asioita ja sit stressaan öisin että saanko sen ja sen homman hoidettua deadlineen mennessä. Yleensä saan hommat hoidettua, tällä kertaa en. Miks mun pitäis olla aina se joka potkii muita perseelle? Jouduin anelemaan joustoa aikatauluihin ja toivottavasti kaikki onnistuu.
Neljä lisätuntia vuorokauteen ja kloonauskone tänne. Ehkä se auttais.
 Vitutaa, kun ihmiset luulee mun mököttävän. Tuhat rautaa tulessa, mut mua vain väsyttää.
Mua vain... aivan, väsyttää.

One smile; that's when I'll be yours again.

Eilen oli suuntana Tampere.

Kävelin paljon. Näin humalaisia ihmisiä, täyden mäkkärin keskustorin laidalla, totesin kyseisen mäkkärin kahvin huonoksi, punnitsin ja säästin jugurttipähkinöitä ja suklaakuorrutettuja appelsiinin kuoria. Söin kaikki.

Sit mä näin ne 21 tapaa joilla pilata avioliitto ja podin loppuillan masennusta koska en halua olla sinkku.

Otin myös kuvia (kuten näkyy) liian vähän tosin.

Illalla kävin hakee itelleni uuden takin, jaoin sänkyni pikkuserkkuni kanssa joka paleli koko yön ja tänä aamuna sain tyhmän idean lähteä ideaparkkiin korkeimmat korkkarit jalassa.

Kannattiko? Ei.

Tein myös hyväntekeväisyyttä lahjoittamalla vaatteita UFF:lle ja hain sittarista leipää. Unohdin elämäni rakkaudet, Benin&Jerryn jäätelöaltaaseen ja podin masennusta. Lohduttauduin panna cotta jäätelöllä ja puurolla kera voisilmän. Tein leipiä. Ne syötiin sillä välin kun olin saunassa. Jäin ilman.

Nyt hiljenen ja painun nukkumaan. Koeviikko loppui, stressi ei.

She had a bad day.

Sitten kun viimein rakastuu, tulee se yksi paskainen - virhe nimeltään.
Kaikki mitä rakastaa katoaa,
menettää kaiken mitä vähänkin arvostaa.
Luonnon lakia parhaimmillaan.
Oon ollut rakastunut kerran ja kärsin siitä vieläkin. Se oli ruma tarina, josta pääsin vasta viime helmikuussa lopullisen lopullisesti yli. Taino, niin hyvin kuin pystyin koska en mä kokonaan koskaan tuu unohtamaan kuinka perseestä kaukosuhteet on.
Tulee kitkerä maku suuhun, kun muistelenkin koko juttua.
Miks rakkaus alkaa niin kutkuttavasti, kukkii ihanasti ja lopusta jää vain paskaa käteen? Ja siitä paskanhajusta et pääse eroon sitten millään. Shieeeeeet.

Tän järkyttävän päivän kunniaksi mä haluun antaa teille pääsylipun särkyneen teinisydämen sisään ja lähetän teidät aikakoneella helvetilliseen vuoteen 2011.
Tässä teille oikeen söpö rakkaustarina.
Ihkua.
Heippa.

Mikään ei voi uhata,
koska sä et anna mun pudota.
Katselet ja hymyilet,
lohdutat,
saat nauramaan,
aina uudestaan.
Nukutaan,
tää maailma pois ympäriltä,
mut älä katoa,
mun pieneltä maailmalta.
Niin,
ole kallio, kivi ja turva,
vielä huomennakin.


Unelmoin yhteisestä kodista,
tulevaisuudesta,
me vanhana.
Sinusta,
ikuisesti rinnalla,
lämpönäni ja turvana.


Sulavat liikeessi,
pehmeät sormesi.
Älä lopeta,
vie otteellasi minua.
Johdata,
koska olet vahvempi,
ja niin komea.
Olet vähintäänkin jumala,
ja minä palvon,
sekä rakastan sinua.



Sulle on helpompaa,
olla pois ja elää.
Minä taas puolestani kärsin,
mietin sinua,
yrittään tavoittaa,
unelmia.
Pelot yritän unohtaa,
mutta mun pelot ei vaan halua pois.


Lupaa,
mutta älä jos et osaa pitää lupaustasi.
Vanno,
mutta älä jos et aio pitää sanojasi.
Kuiskaa,
mutta älä jos äänesi ei jaksa kantaa.
Sano,
mutta älä sano jos aikeesi on vain satuttaa.


Onneton loppu,
mutta lopusta ei tietoakaan.
Ollaan surkeita eroamaan,
riitelemään ja sopimaan,
koska sitä riitaa ei koskaan tuu.
Tiellä taas sun pelkosi,
taas sun vammasi,
taas sun luonteesi.
Mutta mä odotan,
kunnes sä muutut,
ihan tässä näin.


Tämä ei johda mihinkään,
samat sanat ja samat kiistat,
mutta valmiita ei olla päästämään irti mistään.
Menneisyys,
niin tuttu, vanha turvallinen,
makea, pehmeä, mintuntuoksuinen.
Kaikkea, mitä tämä vanha maailma ei ole.
Mä odotan,
ja roikun sussa,
samalla ajautuen susta erilleen.
Keskustelut vaimenee,
tyrehtyy,
ikävä räjähtää ja lisääntyy.
Mutta sä vain menet.


Rumia sanoja,
jotka vie sua aina kauemmas.
Vaikka yritän pidellä susta kii,
olet taitavempi ja vahvempi.
Pystyt karkaamaan ja katoamaan,
kuin tätä ei koskaan olisi ollutkaan.



Oli yks,
se oli erilainen,
toisenlainen.
Mut se olikin toisen naisen.
Se silti välitti, rakasti,
ymmärsi ja huolehti,
sitten lopulta tuhosi.
Mut tarinahan päättyi dilemmaan,
kun ei se yks tajunnut mitä se omistaa.
Menetin sut, tule takas.
Ole taas mun elämäni, rakas.


Luottamus,
sirpaleita lattialla,
teräävää,
ajatuksia kuutamolla.
Lyhyt hetki,
syysillan aurinko,
me.
Kuten ennen vanhaan.


Ihmishälinässä kotonaan,
päättää kaiken suudelmaan.
Joko alkaa pelottaa,
vai vieläkö osaat rakastaa?
Vaikka oltais kahdestaan,
ei mikään muutu kuitenkaan,
samat sanat yhä uudestaan,
sä et vain osaa lopettaa.


Älä vihellä vielä,
tätä peliämme poikki.
Se ei auta,
sillä en halua luovuttaa,
vaan laittaa,
tämän elämäni järjestykseen,
sen jälkeen yllättää kaikki,
ja saada sut takaisin uudestaan.


Miten voi katsoa sivusta,
kauempaa ja etäältä.
Teet kaiken juuri niin,
miten lupasit olla tekemättä.
Ristiriitojen mies.


Se loppui.
Tänään se loppui.
Enää en jaksa.
En jaksa itkeä.
En jaksa hengittää tai lähteä.
Kuiskaukseni kaikuu onton sydämen seinistä,
anna kaikki anteeksi,
anteeksi, etten ollut tarpeeksi.


Kyyneleiden kuvia,
kirjavalla tyynyliinalla.
Valkoista, vihreää, harmaata,
liilaa ja vaaleanpunaista.
Älä kuule,
älä nää,
tuleeko kyyneleitä enempää.


Jalat uusilla arvilla,
haavoilla,
ja ruvilla.
Kipua,
joka ei johdu arvista.
Se johtuu sinusta.
Miksi en osaa unohtaa,
sulle se oli niin paljon helpompaa,
jatkaa.
Tylyt sanasi lisävät tuskaa,
miksi et voi vain lyödä,
sattuisi vähemmän.
Pidän kiinni vaikka sattuu,
mutta väsyn,
otteeni irtoaa,
ja putoaa tämä tyttö,
eikä kukaan ota kii.


Ennen olit paikalla aina kun tarvitsin,
luotin suhun ja paljonkin.
Oli aina joku jolle puhua,
kun tää kaupunki tuntui paskalta.
Mutta nyt,
poissa kaikki.
Ja minä vain kääriydyn yksinäisyyteen.


Ei auta vaikka kuinka hokisin,
ei se tuo sua,
tai menetettyä aikaa takaisin.
Maailma muuttu,
sinäkin.
Tajusin sen kun sinut menetin.
Lähdit,
etkä tuu takaisin.


Mua sattui
enkä enää tiedä mihin menää.
Järki sanoo vasemmalle,
ja sydän ei tiedä.
Ja järkee en kuuntele,
täs määrää sydän.
Se sama, pieni, sykkivä,
joka rakastaa sua yhä.


Sä muutuit,
oot nyt tylympi,
julmempi.
Jokainen epäystävällinen sanasi on tuskaa,
jokainen repii sydämeni auki.
Mitä tapahtui sinulle,
miksi katosit?
Olisin edes halunnut sanoa hyvästi.


Saanko mä jäädä tähän,
mun muistoihin.
Joissa aika pysähtyy,
kun haluan niin.
Ja kiirehtii,
kunhan pyydän vain.
Saanko mä muistaa sut ikuisesti hymyilevänä herrasmiehenä,
ja unohtaa ton sun tylyn kuoren kokonaan.
Saanko mä suudella sua aina kun haluan,
ja nukahtaa,
enkä koskaan enää unohtaa?


Yrität parhaasi,
mutta se ihan enää riitä.
Sä et vain aivan käsitä,
älyä,
että minullakin on tunteet,
ja mä olen itkenyt sun perääsi,
jo tuhat kyyneltä aivan liikaa.


Lopullista menettää,
ymmärtää ja kieltää.
Tajuta ja haluta,
parantua tunteista,
jotka aiheuttaa tätä tajutonta kipua.


Piinaava hiljaisuus,
kellon tikitys,
kyyneleiset kasvot,
siruina unelmat,
toiveet,
yksi sydän.
Veri ei enää virtaa,
mutta viha kuplii.



Mä en riittänyt sulle, kusipää.
Siispä mäkään en aio rakastaa,
sua yhtään sekuntia enempää.



Uusi päätös,
uusi alku,
elämä jatkuu,
arvet haalistuu,
vielä joskus.
Ja sä tajuat,
mitä menetit,
mut mä olen silloin jo mennyt,
etkä mua enää koskaan takaisin saa.