New way home.

Tänään mä juoksin kovempaa kuin koskaan ennen. Tuntui niin hyvältä juosta tuolla taas, vaikka onkin märkää ja luonto on ruman näköinen. Kaks vuotta sitten en jaksanut juosta edes kahta kertaa korttelin ympäri, nyt tilanne on aivan toinen. Ajattelin juosta tänä kesänä puolimaratonin. Toteuttaisin yhden unelman. Mutta että voin toteuttaa tämän unelman, mun pitää ensin näyttää kaikille että pystyn ja jaksan juosta puolimaratonin, että oon kunnossa ja tarpeeksi terve siihen.

En oo sellainen ihminen, joka yleensä tarvitsisi jonkinlaisia kannustimia tehdäkseen jotain. Jos jostain innostun, teen sen loppuun asti täysillä. Yleensäkin oon todella tunnollinen ja ahkera, enkä osaa sanoa ei.
Teen omat ja muidenkin hommat. Pyrin aina täydellisyyteen ja vaadin itseltäni paljon - liikaa.
 Näin myös monet muutkin on alkanut vaatimaan multa paljon. Alistun riidoissa helposti, en halua pahoittaa kenenkään mieltä, olen se joka pyytää ekana anteeksi tai ottaa ensimmäisenä yhteyttä.
Toista on ollut nyt. Mua on ruvennut ärsyttämään miten paljon haluun miellyttää muita Sitten kun viimein oon alkanut kasvattaa selkärankaa, jotkut leimaa mut jotenkin epäystävälliseks mököttäjäks, laiskaks ja velvollisuuksiani vältteleväks. Ihan kuin mulla ei saisi olla negatiivisia tunteita, ihan kun en sais itse olla koskaan vihainen, pahalla päällä, pettynyt, surullinen, jaksamaton. Enkä todellakaan jaksa ottaa koko ajan kavereihini enää yhteyttä jos ne ei ole ottanut muhun. En jaksa olla se, joka näkee vaivaa jos toista ei kiinnosta. Tämän takia musta on alkanut tuntua, että mun kaverit alkaa kaikota. Niitä ei kiinnosta, mutta en jaksa stressata vielä siitäkin.

Ärsyttää. En haluu enää olla kenekään kynnymatto. En haluu enää tehdä jonkun asian eteen enempää kuin kukaan muu, varsinkaan jos hoidan samaan aikaan muitakin velvollisuuksiani. Pidän vastuusta, saan sitä paljon ja haluankin sitä, mutta mua ärsyttää miten muut ei pakosti näe sitä miten paljon teen kaikkea samaan aikaan. Sitten kun kieltäydyn jostain toisesta hommasta tai en ota niin paljon muita hommia samaan aikaan kun en halua poksahtaa stressistä, mua katsotaan kieroon ja tuhahdellaan selän takana.
Musta on alkanut tuntua, etten sais sanoa ei. Et mun pitäis olla aina se myöntäytyjä joka tekee kaiken muiden edestä.

En tiedä, en jaksa. Mua stressaa niin, että kaikki kaatuu niskaan. Oon ottanut taas liikaa hommaa, unohtelen asioita ja sit stressaan öisin että saanko sen ja sen homman hoidettua deadlineen mennessä. Yleensä saan hommat hoidettua, tällä kertaa en. Miks mun pitäis olla aina se joka potkii muita perseelle? Jouduin anelemaan joustoa aikatauluihin ja toivottavasti kaikki onnistuu.
Neljä lisätuntia vuorokauteen ja kloonauskone tänne. Ehkä se auttais.
 Vitutaa, kun ihmiset luulee mun mököttävän. Tuhat rautaa tulessa, mut mua vain väsyttää.
Mua vain... aivan, väsyttää.