If I lose myself tonight.

"Take us down and we keep trying,
40 000 feet, keep flying."

Hassua, kamera tuntuu jääneen jonnekin hyllyn perälle.
Mä en enää jaksa nostaa sitä, kun tää maailma tulee niin yllättäen vastaan.
En ehdi aina ottamaan sitä esille, kun se nopee ja mahtava hetki onkin jo ohi.
Siks mulla on mun puhelin, tosin sekin pitäis päivittää uudempaan.
Täs on jotain hetkiä joissa ei oo toisiinsa yhdistettynä mitään järkee.
Et saa niistä täysin kiinni, vaikka mä oikeasti haluan vaan kertoa että kaikki on hyvin nyt.
Tai ainakin niin hyvin kun täällä elämän moottoritiellä on mahdollista.

Siinä meni vanhat, mahatauti, aamukuntoilut, ensimmäinen kunnollinen aamupala vuoteen ja vanhat.
Kaikki jotain pientä, mutta mulle niin suurta.
Kaikki liittyy kaikkeen, mut siltikään mikään ei liity mihinkään.
Varo ettet hukkaa itsees koska niin käy monille.

Loma, mä en oo ees ehtiny nauttii tästä kaikesta.
Paitsi mökkireissusta.
Kesämökin historia on jotain sellasta, johon on vaikeeta saada päätä ympärille.
Se talo on seissyt siinä samalla paikalla jo yli 150 vuotta.
En käsitä.
En ees käsitä kuinka monta sukupolvee siihen mahtuu.
Monta kai. Niin monta, ettei mun lyhyellä matikalla ymmärretä sellasta.
Ah, life's finally good.

Best Saturday.

Toisinaan sä tajuut et mikään ei oo ikuista.

Ei myöskään mikä paska kestä ikuisesti.

Aina tulee kevät, aina kaikki tulee muuttumaan.

Epäselvästä illasta vähän epäselviä kuvia. Mut hei, kukaan ei oo kuittaillut mitään. Ei edes äiti. Kukaan ei oo ollut pettynyt muhun tai vihainen siitä mitä tein eilen. Äiti vaan kysyi että koska otan uusiks. Kerrankin jotain kannustavaa :)

Mulla oli eilen todella hauskaa ekaa kertaa tänä vuonna. Tajusin, että mulla on maailman parhaat ystävät, joista välitän ihan tajuttomasti just sellasina kuin ne on. Epätäydellisinä, mut mulle niin täydellisinä.

Mä oon taas onnellinen. Ehkä kaikki selviää sittenkin. :)

Ja ainakaan en tunne oloani enää yksinäiseks.

Aina toisinaan sun päässäs vaan on se ääni joka ei jätä sua rauhaan. Se syö sun itsetuntoo ja väittää ettei kukaan välitä susta oikeesti. Mut paskat siitä, aina on joku joka välittää. Mulla sellasia on monta ja tiedän olevani ihan tajuttoman onnekas.

Prinsessapäiväni.

Wanhojentanssit on nyt tanssittu,vaikka ensin tuntu että mahatauti pilaa koko juhlat. Mulla oli koko päivän tosi nätti olo, vaikka tanssiessa tulikin  kauhee soija. Meikkasin ja laitoin ite hiukset, sekä geelikynnet laitoin jo tiistaina. Pelkäsin etten sopis mukaan mun mekkoni kanssa, mut loppujen lopuks sain siitä tosi paljon positiivisia kehuja ja se mekko tosiaan oli kyl ihan täydellinen, just mun tyylinen. Päivä oli enemmän ku unelma, vaikka jatkot menikin mun vähän poskelleen(ja ehkä senkin takia et eka me eksyttiin ja tultiikin jatkopaikalle reilu puoltoist tuntii jatkojen alkamisen jälkeen). 

Huh, vihje niille jotka tanssitte ens vuonna; muistkaa nauttia. Älkää miettikö mitä muut ajattelee, nauttikaa joka ikisestä hetkestä koska pian kaikki on jo ohi.

Mut kuitenkin, toi oli niin täydellinen päivä ja nautin kyllä jatkoja mukaan laskematta ihan jokaisesta hetkestä.

Huomenna ois taas paluu arkeen. Pitkä, raskas huokaus.

I'm never changing who I am.

Mä oon vaikee, toisinaan epäsosiaalinen, itsepäinen, herkkä, huomiosta nauttiva, tuuliviiri, toisinaan itsekäs, välillä vähän ylimielinen, aina huolissaan,
helposti stressaantuva, perfektionisti, valkosia valheita toisinaan läheisiään suojellakseen viljelevä, tunteellinen....
Mut en aio koskaan ollakaan mitään muuta. Mut mua harmittaa ettei kukaan ymmärrä sitä.
Tää on kuka mä olen.

Mua harmittaa ettei kukaan ihan tajua mua. Etten mä koskaan pysty täysin kertomaan siitä, mitä mun päässä liikkuu niin että se toinen ymmärtäisi mitä tarkoitan. Mut se, etten oo koskaan tavannut täysin samanlaista ihmistä kertoo vaan sen, että mä oon olemassa ja aito.
Mä en haluu koskaan kasvaa aikuiseks. Mä tunnustan, mua pelottaa ihan tajuttoman paljon se tosiasia, et kolmen kuukauden päästä täytän 18.
Mun pitäis olla kypsempi ja ottaa sitä vastuuta for real.
Mä en halua.
Mä todellakaan halua.
Haluisin muuttaa pois mut sit en kuitenkaan koska en tulis toimeen yksin.
Kuka mut sit peittelis kun nukahdan sängylle yhdeksältä koeviikon tai rankan kouluviikon jälkeen?
Kuka sitten tekee mulle synttäreinä aamupalan vuoteeseen?
Kuka vahtii että mä muistan syödä?
Kuka tarkistaa ettei mun hiuksissa oo enää shampoota?
Kuka pesee mun selän lauantaisin?
Kuka hoitaa mua kun oon kipee?
Kuka lohduttaa mua kun maailma potkii päähän ja tuntuu etten jaksais enää yhtään päivää?

Tällä hetkellä oon heikompi kun oon koskaan ollut. Eipä paljon innosta, että viikon päästä tanssin vanhojen tanssit. Sekun muistuttaa siitä, että oon iso. Se muistuttaa, että reilun puolentoista vuoden päästä valmistun lukiosta ja lähden pois.

Mihin tää kaikki aika on kadonnut?



"I don't ever wanna let you down.
I don't ever wanna leave this town.
'Cause after all,
this city never sleeps at night.

It's time to begin, isn't it?
I get a little bit bigger, but then I'll admit,
I'm just the same as I was.
Now don't you understand
that I'm never changing who I am."