"Take us down and we keep trying,
40 000 feet, keep flying."
Hassua, kamera tuntuu jääneen jonnekin hyllyn perälle.
Mä en enää jaksa nostaa sitä, kun tää maailma tulee niin yllättäen vastaan.
En ehdi aina ottamaan sitä esille, kun se nopee ja mahtava hetki onkin jo ohi.
Siks mulla on mun puhelin, tosin sekin pitäis päivittää uudempaan.
Täs on jotain hetkiä joissa ei oo toisiinsa yhdistettynä mitään järkee.
Et saa niistä täysin kiinni, vaikka mä oikeasti haluan vaan kertoa että kaikki on hyvin nyt.
Tai ainakin niin hyvin kun täällä elämän moottoritiellä on mahdollista.
Siinä meni vanhat, mahatauti, aamukuntoilut, ensimmäinen kunnollinen aamupala vuoteen ja vanhat.
Kaikki jotain pientä, mutta mulle niin suurta.
Kaikki liittyy kaikkeen, mut siltikään mikään ei liity mihinkään.
Varo ettet hukkaa itsees koska niin käy monille.
Loma, mä en oo ees ehtiny nauttii tästä kaikesta.
Paitsi mökkireissusta.
Kesämökin historia on jotain sellasta, johon on vaikeeta saada päätä ympärille.
Se talo on seissyt siinä samalla paikalla jo yli 150 vuotta.
En käsitä.
En ees käsitä kuinka monta sukupolvee siihen mahtuu.
Monta kai. Niin monta, ettei mun lyhyellä matikalla ymmärretä sellasta.
Ah, life's finally good.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti