Nyt kun alkaa näyttää kesältä, on aika fiilistellä talvee. Hahaa tästä tuntuu olevan ikuisuus.
Sataaaaa. Ja mä oon tavallaan niin onnellinen, mutta tavallaan en.
Mä haluan oppia epäonnistumaan.
Haluun oppia siihen, et jokainen vastoinkäyminen ei murra mua.
Jos joku tietää miten niin tehdään, niin voit kertoa.
Oppiakseni itse, ajattelin mennä pääsykokeisiin ja tahallani kusta ne.
Vois olla astetta terapeuttisempi kokemus.
Nyt viimeaikoina on uutisoitu näistä muksuista, joiden synttärikutsuille ei tuu ketään.
Mä tiedän, miltä se tuntuu. Se, kun karkkikulhot, kakku, sipsit jää kulhoihin. Se, kun synttärijuhlista tulee iso pettymys. Muistan, että aina lapsena kutsuin ties kuinka monta lasta meille, ja aina tuli maksimissaan jotain kolme. Mutta niistä kolmestakin osasin olla hirmu onnellinen.
Äiti sano, että myös joskus ihan tarhassa, oon käynyt niin ettei ketään tullut.
Siitä en kyllä muista mitään, mutta johtunee sit muiston kipeydestä?
Tais olla vielä niin, että tarhassa mun parhaat kaverit ei koskaan tulleet mun synttäreille. Ne, joiden perään koskiin muuton jälkeenki itkin. Mua kyllä kutsuttiin ainakin Kotkassa kavereiden synttäreille.
Hymyilen, kun muistelen niitä kutsuja.
Muuton jälkeen muistan saaneeni yhden kerran jopa kutsun jonkun tarhakaverin synttäreille... Äiti ei tosin päästänyt koska matka oli niin pitkä.
Ehkä tää pelko elää mussa vieläkin, kun pelkään ettei kukaan tuu mun lakkiaisiin...
Mut niin, koskissa puolestaan en oo kauheen monilla synttärikutsuilla käynyt. Ehkä tää kaupunki tuntuu hylkivän mua, kun mäkään en oo pitänyt tästä tai yrittänyt antaa tälle mahdollisuutta.
Pitäisköhän viimeinkin yrittää?
Ei. Ei pitäis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti