Sitten kun viimein rakastuu, tulee se yksi paskainen - virhe nimeltään.
Kaikki mitä rakastaa katoaa,
menettää kaiken mitä vähänkin arvostaa.
Luonnon lakia parhaimmillaan.
Oon ollut rakastunut kerran ja kärsin siitä vieläkin. Se oli ruma tarina, josta pääsin vasta viime helmikuussa lopullisen lopullisesti yli. Taino, niin hyvin kuin pystyin koska en mä kokonaan koskaan tuu unohtamaan kuinka perseestä kaukosuhteet on.
Tulee kitkerä maku suuhun, kun muistelenkin koko juttua.
Miks rakkaus alkaa niin kutkuttavasti, kukkii ihanasti ja lopusta jää vain paskaa käteen? Ja siitä paskanhajusta et pääse eroon sitten millään. Shieeeeeet.
Tän järkyttävän päivän kunniaksi mä haluun antaa teille pääsylipun särkyneen
Tässä teille oikeen söpö rakkaustarina.
Ihkua.
Heippa.
Mikään ei voi uhata,
koska sä et anna mun pudota.
Katselet ja hymyilet,
lohdutat,
saat nauramaan,
aina uudestaan.
Nukutaan,
tää maailma pois ympäriltä,
mut älä katoa,
mun pieneltä maailmalta.
Niin,
ole kallio, kivi ja turva,
vielä huomennakin.
Unelmoin yhteisestä kodista,
tulevaisuudesta,
me vanhana.
Sinusta,
ikuisesti rinnalla,
lämpönäni ja turvana.
Sulavat liikeessi,
pehmeät sormesi.
Älä lopeta,
vie otteellasi minua.
Johdata,
koska olet vahvempi,
ja niin komea.
Olet vähintäänkin jumala,
ja minä palvon,
sekä rakastan sinua.
Sulle on helpompaa,
olla pois ja elää.
Minä taas puolestani kärsin,
mietin sinua,
yrittään tavoittaa,
unelmia.
Pelot yritän unohtaa,
mutta mun pelot ei vaan halua pois.
Lupaa,
mutta älä jos et osaa pitää lupaustasi.
Vanno,
mutta älä jos et aio pitää sanojasi.
Kuiskaa,
mutta älä jos äänesi ei jaksa kantaa.
Sano,
mutta älä sano jos aikeesi on vain satuttaa.
Onneton loppu,
mutta lopusta ei tietoakaan.
Ollaan surkeita eroamaan,
riitelemään ja sopimaan,
koska sitä riitaa ei koskaan tuu.
Tiellä taas sun pelkosi,
taas sun vammasi,
taas sun luonteesi.
Mutta mä odotan,
kunnes sä muutut,
ihan tässä näin.
Tämä ei johda mihinkään,
samat sanat ja samat kiistat,
mutta valmiita ei olla päästämään irti mistään.
Menneisyys,
niin tuttu, vanha turvallinen,
makea, pehmeä, mintuntuoksuinen.
Kaikkea, mitä tämä vanha maailma ei ole.
Mä odotan,
ja roikun sussa,
samalla ajautuen susta erilleen.
Keskustelut vaimenee,
tyrehtyy,
ikävä räjähtää ja lisääntyy.
Mutta sä vain menet.
Rumia sanoja,
jotka vie sua aina kauemmas.
Vaikka yritän pidellä susta kii,
olet taitavempi ja vahvempi.
Pystyt karkaamaan ja katoamaan,
kuin tätä ei koskaan olisi ollutkaan.
Oli yks,
se oli erilainen,
toisenlainen.
Mut se olikin toisen naisen.
Se silti välitti, rakasti,
ymmärsi ja huolehti,
sitten lopulta tuhosi.
Mut tarinahan päättyi dilemmaan,
kun ei se yks tajunnut mitä se omistaa.
Menetin sut, tule takas.
Ole taas mun elämäni, rakas.
Luottamus,
sirpaleita lattialla,
teräävää,
ajatuksia kuutamolla.
Lyhyt hetki,
syysillan aurinko,
me.
Kuten ennen vanhaan.
Ihmishälinässä kotonaan,
päättää kaiken suudelmaan.
Joko alkaa pelottaa,
vai vieläkö osaat rakastaa?
Vaikka oltais kahdestaan,
ei mikään muutu kuitenkaan,
samat sanat yhä uudestaan,
sä et vain osaa lopettaa.
Älä vihellä vielä,
tätä peliämme poikki.
Se ei auta,
sillä en halua luovuttaa,
vaan laittaa,
tämän elämäni järjestykseen,
sen jälkeen yllättää kaikki,
ja saada sut takaisin uudestaan.
Miten voi katsoa sivusta,
kauempaa ja etäältä.
Teet kaiken juuri niin,
miten lupasit olla tekemättä.
Ristiriitojen mies.
Se loppui.
Tänään se loppui.
Enää en jaksa.
En jaksa itkeä.
En jaksa hengittää tai lähteä.
Kuiskaukseni kaikuu onton sydämen seinistä,
anna kaikki anteeksi,
anteeksi, etten ollut tarpeeksi.
Kyyneleiden kuvia,
kirjavalla tyynyliinalla.
Valkoista, vihreää, harmaata,
liilaa ja vaaleanpunaista.
Älä kuule,
älä nää,
tuleeko kyyneleitä enempää.
Jalat uusilla arvilla,
haavoilla,
ja ruvilla.
Kipua,
joka ei johdu arvista.
Se johtuu sinusta.
Miksi en osaa unohtaa,
sulle se oli niin paljon helpompaa,
jatkaa.
Tylyt sanasi lisävät tuskaa,
miksi et voi vain lyödä,
sattuisi vähemmän.
Pidän kiinni vaikka sattuu,
mutta väsyn,
otteeni irtoaa,
ja putoaa tämä tyttö,
eikä kukaan ota kii.
Ennen olit paikalla aina kun tarvitsin,
luotin suhun ja paljonkin.
Oli aina joku jolle puhua,
kun tää kaupunki tuntui paskalta.
Mutta nyt,
poissa kaikki.
Ja minä vain kääriydyn yksinäisyyteen.
Ei auta vaikka kuinka hokisin,
ei se tuo sua,
tai menetettyä aikaa takaisin.
Maailma muuttu,
sinäkin.
Tajusin sen kun sinut menetin.
Lähdit,
etkä tuu takaisin.
Mua sattui
enkä enää tiedä mihin menää.
Järki sanoo vasemmalle,
ja sydän ei tiedä.
Ja järkee en kuuntele,
täs määrää sydän.
Se sama, pieni, sykkivä,
joka rakastaa sua yhä.
Sä muutuit,
oot nyt tylympi,
julmempi.
Jokainen epäystävällinen sanasi on tuskaa,
jokainen repii sydämeni auki.
Mitä tapahtui sinulle,
miksi katosit?
Olisin edes halunnut sanoa hyvästi.
Saanko mä jäädä tähän,
mun muistoihin.
Joissa aika pysähtyy,
kun haluan niin.
Ja kiirehtii,
kunhan pyydän vain.
Saanko mä muistaa sut ikuisesti hymyilevänä herrasmiehenä,
ja unohtaa ton sun tylyn kuoren kokonaan.
Saanko mä suudella sua aina kun haluan,
ja nukahtaa,
enkä koskaan enää unohtaa?
Yrität parhaasi,
mutta se ihan enää riitä.
Sä et vain aivan käsitä,
älyä,
että minullakin on tunteet,
ja mä olen itkenyt sun perääsi,
jo tuhat kyyneltä aivan liikaa.
Lopullista menettää,
ymmärtää ja kieltää.
Tajuta ja haluta,
parantua tunteista,
jotka aiheuttaa tätä tajutonta kipua.
Piinaava hiljaisuus,
kellon tikitys,
kyyneleiset kasvot,
siruina unelmat,
toiveet,
yksi sydän.
Veri ei enää virtaa,
mutta viha kuplii.
Mä en riittänyt sulle, kusipää.
Siispä mäkään en aio rakastaa,
sua yhtään sekuntia enempää.
Uusi päätös,
uusi alku,
elämä jatkuu,
arvet haalistuu,
vielä joskus.
Ja sä tajuat,
mitä menetit,
mut mä olen silloin jo mennyt,
etkä mua enää koskaan takaisin saa.
