Kupla puhkeaa.

Toisinaan tääl eletään niiku isossa kuplassa.
Siihen kuuluu levee hymy huulilla ja se ajattelu et kaikki on nyt hyvin.
Mut kuplat puhkee aina.
Aina jossain on joku, jota vasten niiden pintajännitys katoaa.
Mikään kupla ei voi nousta ikuisesti. Ei ees sellanen jonka on puhaltanu itse tuuli.
Ja sit me pudotaan, vähä niinku lehdet puista syksyllä.

Joskus must tuntuu et oon koomikko. Joskus taas must tuntuu et oon joku lehti jossain hirveessä tuulessa ja mua riepotellaan miten sattuu. Mut useimmiten must tuntuu et tää maailma on liian iso, et mä eksyn tänne.
Mikään ei tänään liity mihinkään. Mun kupla puhkes ja tää syksy ottaa vaan päähän. Ehkä mä meen itkemään hetkeks ja toivon et viel joku päivä oon terve ja vahvempi.

Must on tosi vaikeeta kattoo tulevaisuuteen just nyt. En tiedä enää mitä haluun tehdä tulevaisuudella, mua pelottaa et oon kohta 18 mut sit kuitenki siihenki tuntuu olevan ikuisuus. Pelkään et jään yksin. Kaikki on menny mun ohi niin nopeesti. Kaipaan takas sinne, missä mun sukulaiset on, mut sit kuitenkaan en haluu lähtee ja jättää mun ystäviä. Haluun paeta, mut samalla painautuu jotain ihmistä vasten ja tuntee et mua rakastetaan.

Ois niin ihanaa päästä jonkun viereen, olla ihan hiljaa, tosi lähekkäin. Sen tilanteen kruunais se, että ois kylmä ja joutuis painautuu viel lähemmäs toista.

Mul on paljon kunnianhimoo mut ei ollenkaan motivaatioo. En haluu olla huonoin mut en haluu enää vaatii itseltäni liikaa. Samalla kuitenkin haluun kuun ja tähdet taivaalta, Saturnuksen renkaat kaupan päälle.

Näytän kiltiltä. Mut en oo. En todellakaan. Kiltteys on vaan tekosyy, naamio mun kasvoilla. Mulla on monta naamioo, aina en itsekään tiiä mikä mulla on kasvoilla minäkin hetkenä. Rakastan runoja, mut vihaan runoja. Ennen ne oli mun elämä, saatoin valvoo koko yön kirjoittaen. Nyt mua vaan ärsyttää koko asia, kun kaikki mun lähellä alko kirjoittamaan runoja. Tuntuu, et multa vietiin jotain tosi henkilökohtaista, vaikka se on naurettava ajatus - jokainen saa tehdä mitä haluaa. Olis vaan niin helpompi purkaa tätä jättimäisen suurta pahaa oloa, kun sais kirjottaa... En kuitenkaan haluu tehdä sitä enää ees salaa. Siihenkin liittyy muistoja. Kaikkeen liittyy muistoja.

Laulaminen taas, se tuntuu enemmän omalta kuin koskaan aiemmin. Mut en haluu kuuluisaks, koska silloin multa vietäis taas jotain omaa. Mulle riittää tää mitä mulla nyt on. Toki ois kivaa laulaa jossain tilaisuudessa vielä, esimerkiks vaikka ihan koululla. Mut ehkä sekin on vaan utopiaa, sitä on paljon liikkeellä.

Kuuntelen vanhoja biisejä ja itken. Ehkä siks, että musta tuntuu vähän paremmalta vaikka kuljenkin ympyrää.
Mut kun sitä samaa ympyrää kulkee tarpeeks kauan, se alkaa tuntuu turvalliselta, omalta.
Mä kaipaan jotain omaa.  Enemmän jotain omaa. Enemmän jotain mistä pitää kii.