Maanjäristyksiä.

Kakku on hyvää.

Mut se on mun pahin vihollinen.

Mut kaikki sanoo et ystävät pitää pitää lähellä ja viholliset vielä lähempänä.

Niinpä mä syön mun viholliseni.

Siitäs saat.

Canon lähti huoltoon,

saatte oikeita kuvia taas kolmen viikon päästä.

Mä haluun eroon mun pahimmasta muistosta, kriisistä, ongelmasta, masentajasta. Olkaa hyvät.

Muutama päivä sitten, laitoin uutta kappaletta soimaan edellisen perään. Samalla vilkaisin ikkunaani: "Taas sataa", ajattelin hiljaa itsekseni ja tuijotin tyhjää paperia edessäni. "Mun sydämessäni on satanut siitä lähtien kun sä lähdit pois", jatkoin katkerana. Naputin kynällä tyhjää pöytää ja maistelin mieleeni juuri pilkahtaneita sanoja.

"Ja niin tyttö mietti jokainen ilta varpaat yli reunan, kuinka päättää elämänsä. Ajatus oli niin tuttu, että hän oli jo turtunut siihen."

Sekunnit kuluivat, kynä raapi paperia ja biisi veteli viimeisiään.

"Oh I wish that I could fly,

way up in the sky,

like a bird so high,

oh I might just try."

Pudistin päätäni aivan kuin sulkeakseni ajatukset päästäni. Siirsin paperin pois edestäni. En saisi tehdä tätä itselleni. En nyt, en enää.

Kaikkein kauheinta elämässä on tietää, että joku asia josta pidät paljon (ja joka pitää sinut hengissä) loppuu pian. Muistan sen tunteen ensimmäiset lonkerot sydämessäni heti kesän loputtua.

Muistan miten kuilu minun ja henkireikäni välillä kasvoi kasvamistaan hetki hetkeltä, päivä päivältä, ja ainoa mitä pystyin tekemään, oli räpiköidä väsyneillä käsilläni vastaan. Mutta mitä yksi heikko tyttö voi tehdä, kun kaksi mannerta on kirjoitettu erkanemaan? Ei mitään.

Ensimmäinen maanjäristys tapahtui syyskuussa, syntymäpäivilläsi. Muistan suolaisten kyyneleidesi maun, ja sen kuinka olit ensimmäinen poika, joka oli koskaan itkenyt edessäni. Itkit sitä, ettet halunnut erota. Syy siihen oli yksinkertaisesti se, että elämä oli kohdellut sinua aina vähän huonosti, ja minä olin ensimmäinen kohdallesi sattunut aarre, timantti käsilläsi.

Erkanemisliikkeessä tapahtuu aia muiden muuttujien aiheuttamaa takaisinliikettä. Niin meilläkin. Palasimme yhteen vielä monta kertaa. Kunnes tämän edestakaisen liikkeen heikentämänä, olit yhtenä marraskuun iltana liian kaukana, ja minun sydämeni oli täynnä mustaa jäätä. Se jää eristi hyvin, kun sanoit ne lopulliset sanasi, kesken hiljaisen keskustelun. Ne sanat, joita en koskaan unohda, ja joiden  ääneen sanominen aiheuttaisi vieläkin niin kovaa tuskaa, että kaatuisin kuolleena maahan,

Sen illan jälkeen suloinen kiiltokuvasi (joka minulla oli sinusta) haaleni päivä pävältä. Tajusin, miten ilkeä, ajattelematon, itsekäs, loukkaava ja kylmä olit. "Välitätkö minusta vielä?" kysyin. "En tiedä", vastasit seuraavana iltana siitä, kun vielä hehkutit palavaa rakkauttasi. Petturi.

Miten itkinkään vuoksesi suolaisia kyyneleitä, jotka kirvelivät silmissä liikaa. Jokaiseen oli sitoutunut paljon niistä tunteista, jotka tapoit pystyyn. Lupauksiasi ei enää ollut. Nekin kuolivat. Revit ne hetkessä, niin kuin ne eivät merkitsisi mitään. Miten olisin voinut uskoa tunteidesi olleen joskus olemassa, kun petit minut niin helposti?

Käänsin katseeni harmaasta maisemasta ikkunassa. Nousin seisomaan lopullisen häviöni myöntäneenä.

Ja yhtäkkiä sydämeni tuntui sata kiloa kevyemmältä.