Summertime sadness?

1. Pääsykoekirjat kiinnostaa ku kilo paskaa.

2. Onneks oon niin rikas et on varaa heittää bensaa maahan. Eiku oikeesti, kanakippo hajoo käsiin oh my. 

3. Taukohuoneen pöytä on aika unelma. Hajoittakaa vaan niitä pakkauksia kaupassa :)

4. Pitsalla kera ihanan Lorrin ♥

1. Ahkerana töihin!

2. Auto on hyvä pestä 10 kuukauden välein. 

3. Pääsykoekirjat kiinnostaa ku kilo paskaa vol. 2

4. Päivän paras hetki on pilateshetki.

Tälläst tänää. Millasta huomenna?

Kerrankin mua ei huolestuta mun tulevaisuus. Haluun matkustaa, kokee, tehdä virheitä ja oppii itestäni.

Akateemikon aika on sit vaikka myöhemmin. Tosin, voin yrittää harhauttaa ympäristöäni luulemaan että mua kiinnostaa kahlaamalla noita pääsykoekirjoja läpi. Ei niissä mitään hirveen viisasta kyllä lue. 

Taidan olla kerrankin liian tyhmä jollekin asialle. Tai liian laiska. Nojaa, samase.

Oon happy, onnellinen, kevyt, kupliva.

Olo vaan paranee. En tiedä mikä mua vaivaa.

Joka kevät tapahtuu tää sama. Kun valo alkaa lisääntyä ja luonto alkaa pikkuhiljaa vihretämään, musta tulee onnellinen, vahva ja energinen. Kesällä mä oon taas onneton, surullinen, ahdistunut. Syksyllä kun luonto kuolee ja päivät täyttyy lehdistä ja sateesta, musta tulee taas vahva. Talvella oon ku raato.

Ajattelin aiemmin, et se on vaan sattumaa ja mun mieli kiertää kehää vähän laajemmassa mittakaavassa, mutta nyt musta tuntuu et ei se voi olla sitä.

Ei tää selity valon lisääntymisellä, eikä luonnon kuolemisella. En oo niin sadisti, että iloitsisin nähdessäni kuolemaa.

Nojoo, ilostun kun nään vauvoja ja uuden syntymää, mut en silti ymmärrä.

Kesänhän tässä pitäis olla ilon aikaa. Vapautta, kukkasia, kesäsadetta, sateenkaaria, you know?

Mut musta tulee pidemmän päälle vaan tosi kiukkuinen ja surullinen.

Viime keväänä olin kylläkin onnellinen, mutta se oli euforiaa. Ei mitään aitoa onnea. Tai sit se oli sadistista onnea siitä, että kuihdutin itseäni ja tiesin tekeväni sisäisesti hidasta kuolemaa.

Mutta niin, viime kesänä olin ahdistunut, koska paino nousi ja ihmiset kulki bikineissä, kun minä vedin menemään mahdollisimman peittävissä vaatteissa.

Sitä aiempana kesänä olin ahdistunut, kun en halunnut syödä, nähdä tai haistaa ruokaa ja tein liikaa töitä.

Nyt kun mietin, näitä kesiä aiemmat kesät on ollut todella onnellisia, ja mun elämän parhaat muistot liittyy niihin.

Siis missä meni vikaan?

Voisko se olla se, että mä olin niin väsynyt ja sairastumassa? En osannut antaa itseni tehdä virheitä, myöntää että munkin on pakko olla heikko joskus? 

Mihin mä tällä papatuksella nyt sitten pyrin? Yritän selittää että mua pelottaa.

Mua pelottaa että tää onni ja voima jota oon haalinut itseni ympärillä alkuvuodesta asti katoaa heti kun kesä on täällä.

Että mä murrun ja kaikki hajoaa taas. Että mä rupeen oirehtimaan niin, etten syö ja liikun taas aivan liikaa.

Että musta tulee heikko ja pilaan kaiken.

Mua pelottaa, että mä palaan takaisin siihen vanhaan.

Viimeistään tiedän, että talvella mulla katoo kaikki. Talvi tuntuu niin pitkältä, kylmältä ja pimeältä, eikä siellä oo mitään onnellista. Talvesta ei oo hyviä muistoja. Vaan tuskaa ja epäonnistumista.

Mua pelottaa meneettää, menettää tää mielentila ja edistys.

Toisaalta, kaikki on kiinni musta. Mä voin itse vaikuttaa siihen, miten mä otan vaikeudet vastaa.

Ei mun oo pakko murtua. 

2011, 2013, 2014

Haluun olla toi 2014 tästä eteenpäin. En palata enää ikinä 2011 tai 2013.

Pitäkää mut fiksuna, lujana, vahvana. 

Mä en pysty siihen yksin, mut onneks mulla on teidät.