Yökukkuja

En saa unta, joten päädyin muokkaamaan kuvia.

Rusina on varmaan mun sielunsisko koska näytän samalta tosi usein 8)

Niija toi mirri on mun kaverin.

Lol, kuva mun tumbrl:ista. En tiiä miks.

Kai toi kuvastaa mun herkkyyttä ja muokkaustaitojen paskuutta näin yöllä.

Sit muoksin pari kuvaa jotka on  tääl blogin puolella jo aikasemmin esitelty. Nyt ne on parempia ku ennen.

Hitsi oikeesti. Näytän jopa kauniilta.

Vaik mul onkin banaaninkeltaisenoranssit hiukset.

Niitä ei monelta löydy.

Kävele luokseni,

askel kerrallaan.

Ole varjoni,

ennen ensimmäistä suudelmaa.

Ole kanssani,

vaik lähdit jo aiemmin.

Ole lähelläni,

sillä se olin minä,

joka sua salaa rakastin.

Kotkansiivet selässäni.

Biiseissä mun tän hetkiset fiilikset.

Tos mun tuleva leima :) Don't let me go vasempaan ranteeseen ja It's not the end oikeeseen.

Kiitos Simple Plan loistavasta biisistä ja erityisesti kiitos Karo tästä vahinkosuunnittelusta♥

Sit haluun lisäks ison, värikkään höyhenen mun jalkapöytään ja sen ihmeen loputtomuuden tai jatkuvuuden symbolin tai sen niskaan sivuun tai tohon korvan taakse sillee siististi taakse.

Mä taisin häätää sut luotani,
vahingossa,
haluamattani.
Tai sitten vain tahallani.
Mutta huomaamatta,
eräänä aamuna,
olit kadonnut.
Ja sydämessäni,
oli tilallasi vain suuri,
ammottava aukko.


Vaik mä raapisin auki ranteeni,
sun myrkkys kiehuis siltikin,
mun veressäni.
Polttaisi suonet kiinni,
saisi toivomaan kuolemaa.
Veri valuis maahan solkenaan,
mut en silti kuitenkaan,
saisi tunteitani katoomaan.


Kotkan siivet selässäin,
mä liidän kaiken yllä näin.
Yllä maan,
vaik oonkin poikanen.
Yllä kaiken,
sen,
mitä on olla onnellinen.


Kotkan poikii,
pesässään.
Nostaa päätä,
äännähtää.
Kotkan poikii,
lapsii kaupungin,
meren ja kallioiden,
asfaltin.
Lapsi kaupungin,
vaik muuta oletin.


Must on alkanu tuntuu, et mun kaikki ongelmat johtuu siitä,
etten viihdy tässä kaupungista jossa asun. Nää ihmiset ja muutenkin en koskaan tän 10 vuoden aikana oo heränny täällä sillee "jee rakastan tätä kaupunkia."
Must myös tuntuu etten tiiä mitä haluun, joka on varmaankin totta.

Ammatinvalintatesti heitti mulle tänään pankin konttorijohtajaa, myymäläpäällikköö, laivan purseria, upseeria, mallia, elokuvatuottajaa, yrittäjää ja palopäällikköö.
Ja niitä lukiessani mietin et mitä niille opettajille ja taidelaulajille kävi.
Niist ei ollu enää jälkeekään.
Mut toisaalt oon parhaimmillani myydessäni jäätelöö (kolmatta kesää koskin torilla) ja silloin kun saan johtaa jotain.
En mä tiedä. Ehk mä lukion jälkeen palaan juurilleni Kotkaan ja rupeen kauppaopiston naiseks.
Onneks on aikaa.
Toistaseks.
Vitut tästä, must tulee strippari ja sit mä kasvatan kanoja ja laamoja Pyhtäällä.

Ja mä ku luulin etten välitä enää.

Maailman kauhein tunne on se,

kun luulee ettei välitä,

mut sit tajuaakin et "helvetti mä välitän vieläkin".

Mut joskus se vaan on pakko välittää ja oikeestaan ainoo mitä jää jäljelle.

Harmi vaan, että oon aina se ainoo joka sanoo ääneen välittävänsä,

kun muut pitää sen sisällään.

Mut sä et voi menettää mitään mitä sulla ei oo.

Ja multa puuttuu aika paljon että osaisin olla sanomatta tunteitani ääneen kerta toisensa jälkeen.

Mä en välitä.

Pari julkasematonta kuvaa.

Mä löysin uuden takin.

Se on tosin äidin ja 10 vuotta vanha, mut se on silti siisti.

Se on sellane punanen anorakki, mut kun sen saa kiristettyä vyötäröltä ja helmasta, ni siit tulee ihan jees.

Niija se on Fjällrävenin.

Lisäks mummi lupautu lahjottaa mulle yhden nahkalaukun kunhan ehdin Kotkan suunnalle.

Perjantai 13 oli tosiaan perjantai 13, sillä mun koululaukku hajos kun kävelin bussipysäkille. Se vaan mätkähti vesilammikkoon ihan yhtäkkii.

Kiitos siitä perjantai, se oli mun lempilaukkuni.

Mun wilma rupee näyttää yhtä värikkäältä ku ilotalo.

Tai en mä kyl tiedä kui värikäs ilotalo on?

Oon vaa nähnyt tän kylän nuhjusen yökerhon ikkunat.

Sekin lähti pois.

Täs kyläs ei oo mitään.

Vanhoi ihmisii, palvelutaloja, sairaala, tulee tänne sittari ja subway.

On tääl lukio ja ammattikoulu, sekä ammattikorkee.

On tääl jäähalli, uimahalli, laskettelukeskus, elokuvateatteri ja kirjasto.

Mut silti, tääl ei oo mitään.

Linja-autoasemaki on ehkä nuhjusin ikinä.

Ennemmin näkisin siel narkkareit ja juoppoja. Niinku näänki.

Vaihtaisin tän kylän heti pois, jos voisin.

Mut mul on lukio kesken, ja mun kaverit on täällä.

Valkeakoski, mä vihaan sua.

Tulevaisuudensuunnitelmat,

utopisia haituvapilviä.

Jossain kaukaisuudessa,

tulevien vuosien kalentereiden välilehdille piirtyneitä,

hahmotelmia.

Jotka odottavat vuoroaan,

täytettäväksi.

Vaiko lentävätkö ne tuhkana tuuleen.

Oma kuvani,

vanhasta peilistä,

kultakehyksin,

kirjanmerkein.

Järven jäällä,

talviyönä,

kuutamon valossa,

autiotalossa,

vangitsin lumienkelin.

Älä katso taakses.

Moi. Mulla menee liian hyvin.

Ja koska tunnen elämää tarpeeks, tiedän, et kohta tulee karma ja mottaa mut alas.

Joillakin ihmisillä ei oo oikeus onneen. Mä oon yks niistä.

Okei on muitaki syitä miks mulla menee liian hyvin.

Tiiätteks sen säännön, et elämä on ku vuoristorataa?

Siin on nousut ja laskunsa.

No... sanottakoot se näin että mulla ne nousut on liian korkeita ja laskut on kans liian jyrkkiä.

Mun vuoristorata on hurjempi kuin sun vuoristoratas.

Mä katson taakseni,

ja nään vaan paksun tiiliseinän.

Menneisyys on kadonnut,

ja jättänyt jälkeensä paksun muurin,

jonka taakse on pääse vaikka haluaisin.

Mä muuraan itselleni huoneen,

mä muuraan itselleni turvaa.

Mä muuraan itselleni onnee,

ja mä muuraan itselleni ruokaa.

Syön tiiliä ja juon teetä.

Itken ja katselen seinää,

ja yritän muistaa miksi tähän päädyin.

Mä haluun olla sulle enemmän ku pelkkä mankeli.

Kalenteri ennen.

Kalenteri jälkeen.

Uus runokirja ennen.

(hyi kuinka tylsä pinkki)

Neljäs runokirja jälkeen.

(kyllä, tää on neljäs tollanen paksu vihko vuodessa :>)

Kuvat parista inspiraatiosivusta.

Viimeaikoina,

oot ollut omissa oloissas,

poissa ulottuviltani,

kaukana jossain muualla.

Niin mustaa,

sun käsissäs viivakoodit,

veitsellä vedetyt.

Oot poissa,

ahdistukses pauloissa.

Ihastut ulkonäköön,

rakastut luonteeseen.

Suuntaat luoteeseen,

käsissäs peili,

ja valkoisia silkkinauhoja.

Puinen laatikko,

jossa sykkii peuran sydän.

Lahdataan sikoja,

korruptioneita lihavia porsaita,

jotka aina lupaavat,

mutta sanansa unohtavat,

ennen kuin lauseen loppu

kohtaa huulet.

Rahaa omaan taskuun,

ja yhteiskunta mutkalle,

rappurallin alle.

Mä oon vihanen.

Joudun maksamaan veroja (sairausvakuutuksen päivärahamaksu) :(

Suomen valtio verottaa mua köyhää ja alaikästä opiskelijaa kolmellakymmenellä eurolla.

Toivon et toi mun kolmekymppiä pelastaa koko maailman.

Sillä voidaan maksaa ensin Kreikan velat pois, sitten sillä voidaan parantaa vanhustenhoitoon liittyvät ongelmat, lopuks streriloidaan kaikki raiskaajat ja sit siitä otetaan vielä parit torkkupeitot nille lihaville poliitikkoparoille. Sit loppusenteillä sillä ostetaan niille possuparoille parit pullakahvit. Niija sillä mikä jää yli niin sen mä tienaan sitte tänäkesänä. Sit ens keväänä Suomen valtio ottaa ne loppuhilut pois.

Ai onks mul mielipiteitä?

En mä usko.

Kevät on jees, pystyn nyt jo aistii kui vahvaks tunnen itseni,

kui paljo musta tuntuu et saan sen kustannussopparin,

kui eiliselt mun ensirakkaus tuntuu,

ja kui ihastunu oon johonki toiseen.

Hups, salaisuus paljastui. ;)

Tulispa vappu, pääsis kesätöihin ja sais rahaa uusiin vaatteisiin ja consseihin.

Nytki kuljen jossai fucking rytkyissä ja toivon ettei kukaan huomaa kui paljo mua ottaa tää päähän.

Nyt ainaki tiedän millasii kuteisii haluisin pukeutuu.

Oon lupautunu tekee ties mitä et saan rahaa, mut niin se raha menee heti ku se tulee.

Synttäritki pitäis kustantaa piakkoin.

Hei pliis, haluun voittaa lotos :>

Kiva, kiitti, moi, mä oon silti jees.

Sain mun pitkään kirjottamani vihkon täyteen runoja. Nyt pitää alottaa uus!

Se oli vähän tylsän pinkki joten laitoin sen uusiks. Samalla innostuin laittamaan uusiks mun lukiokalenterini, koska seki oli kauheen tylsä. Niistä tulee kuvaa myöhemmin.

Uuteen runovihkoon päätin laittaa muutakin kun runoja. Mulla ei oo tilaa ottaa mukaan mun "inspiraatiomagneetteja" joten heitin parit puhuttelevat kuvat valmiiks odottamaan niiden käyttöä. Niistä tulee pakostikin jotain kirjoitettavaa mieleen. Mutta tässä mun edellisen Pikkumyy-vihkon viimeiset runot.

Kumma kun ei oo mitään erityistä sanottavaa. Tää koko loma on ollu kauheen tasapaksu ja tylsä.

Ei oo tapahtunu yhtään mitään. En oo testannu rajojani tai mitään.

Ainoastaan käyny juoksemassa ja niin...olinhan mä Karolla.

Mutta jos niitä ei lasketa, mun elämä rupee käymään tosi tylsäks.

Thank god koulu jatkuu huomenna!

Älä anna niiden sanoa,
parempi katsoa kun katua.
Propagandaista pupukuosia,
yöhousut jalassa.
Pörrötohvelit.
Oot vieläkin niin pieni,
pieni taistelija,
joka hävisi taistelun rakkaudesta.

Jokainen meistä,
on kiinni unelmissaan,
hämähäkinseitein,
ja teurastamokoukuilla.
Unelmat siintää silmissä,
vaik välillä pää viihtyykin pilvissä.

Rakastan,
niitä pieniä valheita,
joita ripottelet ympärillesi.
Maustat niillä satusi,
tarinasi ja ruokasi.

Älä satuta,
vaikkei rakkautta
tunneta tällä puolella
maailmaa.
Toinen poski,
toinen kylki,
painajainen ja hien haju,
joka tarttuu vaatteisiin.
Huudat,
mutta tyyny sut tukehduttaa.

Päät putoilevat,
yksi kerrallaan.
Kun syylliset paistetaan,
kastetaan
sinisiin syvyyksiin.
Turha räpiköidä vastaan,
koska niskojesi yllä,
ei ole ainoastaan taakka,
vaan joukko avaimia,
kadonneiden päiväkirjojen.

Yksinäiset ihmiset,
ja the Beatles.
Sun radiossa,
koppakuoriaisia kaakaossa.
Juhlat vuoristossa,
huulet lavasteissa kii.
Sinä, minä, hän.
Me, te, he.
Syyllisiä kaikki.

Kirkas haave,
on oikea aave.
Ullakolla,
villakoirien kuutamolla.
Kuiske päällä lumen,
toivomatta jätetty huomen.
Kirkas haave,
sinisessä aaltomaljassa.

Levitän käteni,
maailmasi ympäri.
Pidän kiinni,
enkä luovuta,
vaikket sanokkaan
rakastavasi minua.
En luovuta,
vaan mun on pakko pitää kiinni jostain,
sillä vain niin,
mä pysyn hengissä.

Yllä tietomme,
seisoo pelkomme.
Kauneutta ja harhaa,
se mikä enää on varmaa.
Yllä kaiken tiedon,
tietämättömän ja tiedetyn.
Kaipaan roskaa,
kaipaan lisää tietoa.
Mutta loppu ei aukea,
ei taiat raukea,
tällä tavalla.

Mun syksyni,
oli hyppy tuntemattomaan.
Jonnekin,
sateenkaaren taa.
Jossa en ennen ollut käynyt,
ja jonne en halunnut palata.
Myn syksyni oli kyyneleitä,
ja mustaa samettia.

Vain rakkautta,
kun jätän tän kaupungin.
Kaikki se rumuus,
mitä pakenin,
on poissa.
Ja jäljellä on vain kultaa,
valkoisella paperilla.