Think twice, that's my only advice.

Taisin rakastuu Tukholmaan, mut niinhän se on et kolmas kerta toden sanoo.

Sain tolta Ruotsin matkalta yhteensä 10 rakkoo jalkoihin ja yli 600 valokuvaa.

Hankin viimeinkin Guessin rannekorun ja paljon muuta.

Ostin eilen rullaluistimet.

Mä osasin luistella niillä, vaik tein sitä ekaa kertaa ikinä.

Luistelin reilut 10 kilsaa ja nyt mun oikeessa jalassa on yks rakko lisää noiden viiden lisäks.

Must tuntuu et pystyn mihin vaan.

Sä huudat,

mä vastaan.

Otan sut vastaan,

vaikka pistäisit vastaan.

Parastaan,

ei voi antaa kukaan muu.

Valo tunnelin päässä,

olikin tähdenlento,

joka paloi loppuun,

pettyneistä unelmista,

hirtetyistä tunteista.

Paloi loppuun,

kerran tähti viimeinen.

Onnentoive,

säe viimeinen.

Lomaa lomasta.

Me otetaan lomaa lomasta ja lähetään huomenna Ruotsiin.

Tosin oon ihan peeaa koska tiliä ei kuulunu. Ehkä mä pääsen kerjäämään laulamalla.

Dunno. Kattoo mihin laineet vie. :)

Kaari sateen.

Sateenkaaressa on jotain tosi kaunista. Se miten se hajottaa valon noin kauniiks sävyiks ja se miten jostain niin yksinkertaisesta voi tulla jotain noin monimuotoista. Sekin, miten noi värit asettuu just noin.

Se, miten ne sävyt täydentää toisiaan ja samalla vaan on sellasia, mitä niiden kuuluukin olla.

Pienenä oikeesti uskoin, että sateenkaaren päästä löytyy aarre. Mut sit mä tajusin, että sateenkaaren päästä löytyy aina tätä maata. Tää elämä. Tää elämä on aarrre.

Oon oppinu kans, et peili on sateenkaaren hyvä kaveri.

Koska peilistä sä näät osan tätä elämää. Itses. Sä oot aarre.

Kaari sateen,

sateenkaari.

Toisessa päässä salaisuus,

ja aarresaari.

Kalleuksia,

kultaa ja mainetta.

Lupauksia,

salaisuuksia,

ja yleistä painetta.

Kaari sateen,

sateenkaari,

piirtää taivaan,

ja taivaani.

Taivaalleni silmät

ja värittää kylmät,

päivät takaisin lämpiksi.

Valiolasit.

Valojäätelöö ja on kameralaadun vapaapäivä. Ei se nyt oo niin justiinsa. Onneks noi mun unelmalasit pelastaa kaiken. Viel kaks viikkoo ni saan painaa noi oikeesti päähäni.

Perjantai 13. ja tili ei tuu. Lähen sit rahattomana Ruotsiin. Ehkä mä saan rahaa jos vilautan tai meen laulaa portaiden alle kivoja lauluja. Sit kerron paljon puujalkavitsejä ja itken et mut on ryöstetty.

Kyl tää täst.

Mut hei, täs mä vuos sitte. Seurustelevana, 80 kiloo painavana, erittäin ilosena, itsevarmana ja pohjattoman onnellisena.

Kaukana on noi päivät (ja tuntuu et mul ei oo enää mitää samaa tost hetkest ku silmälasit (toistaseks) ja korut), mut täl hetkel mun tulevaisuudes on niin paljon enemmän hyvää, että tää nykyhetken Sirppa sanoo nyt lopulliset ja ikuiset heipat tolle vanhalle Sippuralle ja sen nykyiselle eksälle. Teil oli hetkenne ja se on tosi söpöö, ihkuu ja mieletöntä. Mut kello liikkuu ja aika ei palaa. Enkä mä nyt enää jaksa haikailla menneitä ku takaisin en niitä saa. Ja ne vaan asettaa mun elämääni aivan helvetin paljon liikaa taakkaa. 

Wautsiwau, rakastan teitä kaikkia. :>

Spectrum.

Uus rakkausbiisi. Rakastan kertaa 90289391284123849304294890394889213712789219031239434.

Haluun uudet lasit.

Nää alkaa jo kyllästyttää.

Piilolinssit ei tuu kuulokaan, vihaan naamaani ilman laseja.

En tykkää ees laittaa kuvia itsestäni ilman laseja.

Heti tän postauksen jälkee lähenki sit samantien kattelee uusii laseja.

Joku uudistuis ois ihan paikallaan.

Mutjoo, tos hei parit kuvatukset mallikansiosta.

Sano mun nimeni,

niin että jokainen väri,

joka me tunnetaan,

ei ole enää se,

joksi sitä ennen kutsuit.

Sano mun nimeni,

niin että unohdat omasi.

Sano mun nimeni,

sillä äänellä,

jolla puhuvat nälkää näkevät lapset,

jotka saavat ruokaa.

Sano mun nimeni,

ja tee siitä aarre.

Koristele se kullalla,

laita se palamaan,

sano mun nimeni.

Sinikoita.

Elämää tärkeempiä kysymyksia:

Miks mustikoiden nimi on mustikka?

Nehän on sinisiä.

Eli niinku niiden nimi pitäis olla sinikka.

Tänään meni litra pensasmustikoita masuun ja liian vähän jäätelöö kaupaks.

Mut onneks on Roosa.

Kesäsateessa kastuminen menee nyt tän päivän jälkeen suosikkiasioiden listalle.

TJ 23 päivää...

Selvä, selvä, selvä, juu, moimoimoi, selvä.

Kuvii jotka ei liity toisiinsa millään tavalla ja oon ylpee siitä.

Tänään bongattua:

kotimatkalla töistä näin pikkutytön kerrostalon alimmalla parvekkeella kaukosäädin korvalla.

Se hoki siihen kaukosäätimeen "Selvä, selvä, selvä, selvä, joo, moimoi, selvä, selvä, selvä".

Ja must tuntuu et se tyttö tulee isona puhumaan paljon kaukosäätimessä puhelimessa.

Must siin tilantees oli vaan jotain erittäin huvittavaa.

Ehk se, et kui paljo oikeesti me vaikutetaan pienempiin.

Ne leikkii kaikkee sitä, mikä niiden ympärillä vaikuttaa mielenkiintoselta.

Ehkä mun pitäis miettii pari kertaa mitä sanon lapsien läheisyydessä.

Tääkään ei nyt kyllä liittynyt mihinkään, mut must tuntuu et kaikki on niin irrallista just nyt.

Mikään ei liity toisiinsa.

Miten voikin ihminen olla näin hukassa?
Mä luulin et tää itsensä etsimisen vaihe oli joskus pari vuotta sitten.

Mut näköjään mun elämä tulee olemaan paljon sitä, et yritän löytää jotain tasapainoo tällä kapeella nauhalla, jota elämäks kutsutaan.

Mut...Onks tää enää oikeetä elämää?

Mist mä tiedän et tää ei oo unta?

Ei, en oo pilvessä.

Mun tunteet on kuolleet,
ja mun pää on sumussa.
Elän ojassa,
sumuisessa suojassa.
Jossa mun sydän sykkii,
ja kyyneleet saa valua,
ilman halua,
lohdutuksesta,
seurasta.
Mun tunteet on kuolleet,
ja mun pää on sumussa.
Olen pulassa,
mutta en halua apua.