Mä huudan rakasta rakasta rakasta mua.

"Sano kyllä taikka ei,
Joko haluat tai sä katoat.
Mua armahda nyt älä leiki mun tunteilla."

Mikä siinä on niin vaikeeta tajuta, etten ole lelu. Oikeesti. 

Tunnustan, että pelkään vähän kaikkea. Pelkään ukkosta, vaikka se onkin niin hiton kaunista. Pelkään isoja koiria, korkeita paikkoja, onnettomuuksia, ampiaisia, pimeää silloin kun masentaa ja ahdistaa tai kun oon katsonut yksin liian järkyttävän kauhuleffan. Pelkään tulevaisuutta ja pelkään muistoja menneisyydestä. Pelkään kontrollin menettämistä, petetyksi tulemista, rakastumista. Pelkään kuolemista, pelkään kipua. Pelkään menettämistä ja yksin jäämistä. Pelkään että jos paljastan itsestäni kaiken jollekin, se ihminen jättää mut samantien yksin. Mä tykkään kasvattaa ympärilleni kuoren, jonka toiselle puolelle en oo koskaan päästänyt ketään. Oon päästänyt monia kyllä lähelle, mutta musta tuntuisi kauhealta jos joku ihminen tuntisi mut TÄYSIN. Tietäisi kaikki mun virheet, kaikki mun pelot ja tietäisi jokaikisen tiedonmurusen mun menneisyydestäni. 

Mut mitä siitä, kaikki me pelätään jotain. Mut se ei ollut se pointti. Tällä hetkellä mä pelkään kaikkein eniten sitä, että päästäisin jonkun mun sydämeen. En halua olla yksin, mutta oon saanut niin monta kertaa nenilleni, että heittäytyminen tuntuu todella vaikealta. 

Mä pelkään sanoja. Mä pelkään, että joku sanoo mulle "en haluu sua."

Mä pelkään, etten mä kelpaa kenellekään, edes itselleni. 

Mut samalla mä pelkään että kelpaisinkin. Että joku välittäisikin musta. Että joku rakastaisi mua. Rakastaisi sitä kaikkea, mitä itsessäni vihaan. Osoittaisi, etten mä ole niin vastenmielinen, osoittaisi että mun pitäisi alkaa pitämään itsestäni. Rakastaisi mua niin, että itsekin alkaisin pitämään itsestäni ja heittäytyisinkin ihanaan suhteeseen, jossa kumpakin antaisi itsestään kaiken. Mua pelottaa, että elämässä voisikin olla jotain tosi ihanaa.

En mä tiedä. Kuulostaa tyhmältä, enkä oo varma tajuaako joku tästä jotain ...

"Ikinä en ole pelännyt mitään.
Pelännyt niinkuin sun sanoja pelkään.
Mutten mä voi sinun sydäntä kääntää."

Oletko miettinyt jos sinulla ei olisi mitään?

Oletko miettinyt jos sinulla ei olisi mitään.
Mut miten ei voi olla ei mitään. Silloinkin sulla olisi jotain, se ei mitään. Tyhjyyttä.
Kai joku sitäkin vielä arvostaa. Niinku mä.

Elämäni parhaat meripäivät. Ihihi. Alkoholii ja aurinkoo ja parasta seuraa.
Niin onnellinen, niin onnellinen taas toistaiseksi.

Loma on hyvä alottaa risteilyllä ja päättää risteilyyn. Huomenna siis hakemaan syksyksi lämmikettä sadepäiviä varten. Bueno.

We can't stop and we won't stop.

Mä oon oman elämäni keittiömestari. Teen ruokaa rakkaudella ja laitan aina liikaa suolaa.
Elämään rakastunut kokki ei aina osaa varoa sormiaan. Välillä veitsi käy omassa lihassa.
Välillä veitsi on muutakin kuin ase.
Välillä laastarit ei auta ja on pakko liimata itsensä kasaan.
Mozarella, basilika ja tomaatti on pettämätön combo. Valkosipulia ei voi olla liikaa. Pesto sopii kaikkeen.
Tälläinen kokki mä oon. Tälläinen tyttö mä oon.
Ei kertonut tämä tarina musta, mikä kertoisi? Mikä olisi oikea resepti? Ilman virheitä, ilman tahroja?
Kokatessa roiskuu, jokainen kokkaa omalla tavallaan.
Eiks se päde kaikkeen? Tätä elämääkin voi kokata omalla tavallaan, korostaa niitä vivahteita mitä haluaa, lisätä niitä mausteita siihen, mistä itse pitää?
Kaikki me pidetään eri asioista, eikö se siis kerro siitä, että jokainen elää elämäänsä omalla tavallaan?
En mä tiedä, tää kokkauspostaus katosi ikkunasta naapurin pihalle jo ennen kuin se syntyi tähän.
Liesi liian kovalla ja mun ajatukset sulaa pannulle.

Aarresaari.

Löysin itseni aarresaaresta joka nimensä on kai saanut varisten mukaan, vaikken yhtään nähnytkään.

Lautan kannella tuulta, meren makua kielen päällä. Vihdoin tunsin olevani kotona, niin kuin olinkin.

Metsä, kallioita, vettä ja aurinkoa. Vaikka aarresaareni onkin vanha linnoitus, päällimmäisenä tunteistani oli Vapaus. Vapaus velvoitteista, paineista ja pettymyksistä. Merituuli puhalsi sen kaiken hetkeksi pois.

 Toivoin olevani yksi lokeista, olisin voinut lentää pois ja jättää tämän elämänraadon siihen aurinkoiselle kalliolle, hanhien ruoaksi.

Tyydyin kuitenkin katselemaan tulevaisuuteen ja muistelemaan vanhoja, edellisiä onnellisia kesiä, jolloin murheet olivat niinkuin puhdas taivas, eikä niistä ollut haituvaakaan näkyvissä.

Kiitos roadtrip, kiitos kauhean koti-ikävän aiheuttamisesta. Kiitos Kotka, kiitos Varissaari, kiitos kun ette katoa.

La da di da di, we like to party.

Nimpparilettuja vähän myöhässä ja hymytyttöjä ihan ajallaan.

Huomenna mä lähden, roadtripille meinaan, ja otan mukaan mitä tarvitsen. Tähti on jo valittu matkan opastajaks, arpaonni suosi äippää. Mikäs tässä, kun Etelä-Suomi on nyt täysin mun ja otan siitä kaiken irti.

Palaillaan. 

Hetkiä osa 2213213.

Paluu takaisin alkuperäiseen nimeen. Se on se oikee ja alkuperäinen.
Mun kaltaiset eläimet ei vaan puhu. Me soperretaan, änkytetään, hirnutaan, kuiskitaan, löpistään ja ties mitä muuta, mutta ei puhuta yleisesti ymmärrettävää kieltä.

Vielä pari päivää on kiire, sit alkaa loma yo-kokeisiin luku.

Nyt pitää vielä kasvattaa pari tuntia selkärankaa ja sanoo elämäni ekan kerran "ei, mä en todellakaan oo tässä mukana koska a) en halua tätä b) te ette kohtele mua tasavertaisesti ja c) koska en ole mikään vitun varavaihtoehto ja d) koska en ole itsestäänselvyys."
Katsotaan kuinka käy, ja jos saisin vielä kehiteltyä omaa juttua toisten jutuissa mukana olemisen sijaan. Kyse on siis laulujutuista. Viimeinkin tiedän mitä haluan. Nyt vielä se selkäranka.

Palaillaan kun saan jotain oikeeta asiaa.

Hymyjä ja palaneita korvapuusteja.

Hymy joka ei ylety korviin.
Silmät kiiltää mut sekin johtuu kyyneleistä.
Ole onnellinen pikkuenkeli.
Nauti tästä hetkestä.
Koska et koskaan tiedä,
koska putoat taas.
Nauti tästä päivästä,
koska et koskaan tiedä,
koska näet viimeisesi.

Mun pää huutaa antakaa mun olla ja mun sydän huutaa ottakaa mut syliin.

Harjoittelin terveystiedon ylioppilaskokeeseen tutkimuksen tekemistä aiheenani perjantaina leipominen ja sen vaikutus mielenterveyteen hypoteesinani "Vaikkei tämä ole koskaan aikaisemminkaan kyseisenä päivänä onnistunut, niin tänään tämä sitten onnistuu ja olen leipomisen jälkeen ylpeä ja onnellinen". Tutkimustulos oli yllättävä. Pullien leipominen ei jumalauta veiköön onnistu perjantaisin ja kyseisen toiminnan vaikutus mielenterveyteeni oli hälyyttävän negatiivinen.
Puolet 5 dl taikinan otoksestani eivät saaneet väriä lainkaan ja kun ne lopulta saivat - olivat ne silti sisältä kovin raakoja. Toinen puoli otoksesta taas paloi mustaksi. Lisäksi tutkimusympäristö kuuman uunin, helteisen sään ja sotkuisen kokin johdosta alkoi muistuttaa kovin trooppisen kuumaa jätelavaa.
Vittu sit, en leivo enää ikinä (perjantaisin).