Pääset sateelta suojaan.

Jos mä voisin palata ajassa takas...
...pitäisin parempaa yhteyttä kaukana asuviin kavereihin.
...en lopettaisi kilpauintia.
...opiskelisin lukiossa ahkerammin.
(tai edes jotain järkevää)
...en loukkaisi läheisiäni niin usein ja niin pahasti.
...en pettäisi kenenkään luottamusta.
...säästäisin rahani.
...en kuluttaisi rahaa ensimmäiseen poikaystävääni (ainakaan niin paljoa.)
...suojelisin itseäni ja tunteitani kusipäiltä.
...yrittäisin olla enemmän läsnä.

Yhteishaun vikat hetket. Multa kysytään "mitä sä haluut tehdä". Ennen vastaamista joudun miettimään pitkään. Vastaan, ja kaikki on ihmeissään miten joku voi tietää noin varmasti mitä haluaa.
Mutta...Mitä mä haluun tehdä? Mä en ihan tiedä tiedä. En varmasti. Tiedän vaan mitä multa halutaan, mutta en tiedä mitä just minä haluan tehdä mun tulevaisuudella. Mut mä hyväksyn sen. Kokeilen nyt tätä mihin hainkin, aina voi hakee uudelleen ja palata takaisin. Mikään ei oo lopullista. Paitsi ehkä kuolema mut joo.

Mut niin. Kaikki on helpompi prosessoida.
Mä en oo enää paljas. Mulla on suojakuori. Mut ei sellanen kuin sä luulet: Mut ympäröi onnen kuori.
Lihaa, lihasta, onnee, kaikkee suloista.
Mä paranen päivä päivältä: hetki hetkeltä oon vahvempi.
Tänään mä söin pastaa. Ekaa kertaa kolmeen vuoteen.
Ja damn, must tuntui ku olisin voittaja.
Herranjestas miten ihmiseen mahtuukin näin paljon voimaa.
Ehkä se on sitä, kun oot elänyt kolme vuotta vaan puoliks ja jollekin muulle, ja nyt kun elät itselles ja täysillä... Tää on shokki, mut tuntuuu niin tajuttoman hyvältä.

Mitä olikaan, ennen kuin alkoi olemaan?

(Iisa vaan on niiiiiiiin tajuttoman mieletön. Silkkaa rakkautta.)

MUTTA TÄMÄ! Tämä. Tämä on viimein ohi. Ei enää ikinä lukion sykettä, sigmaa, profilesia, särmää.
Ei kurssitarjottimia, ei turhia hyppytunteja. 

 Mä oon vapaa.

Ja mikä tärkeintä, mä selvisin.

En tiedä miten, mutta selvisin sittenkin.

Ja mikä parasta. Saan nauttia tästä just niinku haluan.
Toki vähän jo stressaa yliopistoihin pääseminen ja töiden saaminen ja muu, mutta ei niin pahasti kun voisi.
Kirjoitusten ajan stressistä selvisin pilateksen, juoksemisen, pyöräilyn, kunnon yöunien ja parhaan kaverin seuran voimalla. Yritin pitää ajatukset mahdollisimman positiivisina, pois itse kirjoituksista. Yllätyksenä tulikin, että yleensä stressipallerona tunnettu minä olinkin kuin viilipytty. En ymmärrä miten en stressannut juuri yhtään. Yleensä olisin nähnyt unettomia öitä, skippaillut aterioita, kiukutellut ja painanut itseni lukemalla aivan loppuun.
Nyt en lukenut juurikaan enää kirjousten alkamisen jälkeen. Matikkaan, äikkään tai englantiin en edes kerrannut, en tehnyt mitään. No okei, matikkaan tein pari päivää tehtäviä, mutta se olikin sitten sunnuntaikoe. Sain kaiken valmiiksi parissa tunnissa, mut sit päätin pitää pikku picniciä salissa parisen tuntia ja tarkistin tehtäviä useaan kertaan.

Koetta edeltävät päivät menivät melkein samalla kaavalla; heräsin aikaisin, söin kunnon aamupalan, istuin ehkä hetken koneella. Sitten pari tuntia pilatesta ja venyttelyä. Saatoin käydä kaverilla. Tein vanhemmille ruokaa, söin lounasta. Katselin leffaa tai telkkaria. Illalla pieni kävely tai lenkki tai vaan löhöilyä. Sitten iltapalaa ja nukkumaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä mä luin ennen kirjoitusten alkamista. Paahdoin menemään sellasella panostuksella että oksat pois. Luin ainakin kuusi tuntia päivässä, kertasin, luin vanhoja esseitä, katsoin leffoja ja sarjoja ilman tekstityksiä, luin englanninkielisiä blogeja, lehtiä, kirjotuksia, laskin matikan tehtiäviä, harjoituskokeita, edellisten vuosien yo-kokeita, vähän jopa isoveljen pitkän matikan kirjoja.
Terveystiedon kirjat luin ties kuinka monta kertaa. Tein kaikki kirjojen tehtävät, tein omat uudet kertausmuistiinpanot, luin käsitteitä, keskustelupalstoja.
Imin itseeni kaiken tiedon, jotta voisin olla varma että tein kaikkeni hyvien arvosanojen eteen.
Äidinkielestä en oo vieläkään kysynyt pisteitä. En halua tietää. Tuntuu että se meni ihan päin persettä.
Terveystiedostakaan en halua tietää. Enkun tiedän menneen aivan surkeasti.

Tiedän kyllä että pääsen kaikesta läpi. Arvosanat katsotaan sitten yo-todistuksesta.
Nyt... Nyt mä aion matkailla ympäri suomea katsomassa sukulaisia. Nukkua. Syödä. Tehdä pilatesta.... elää rentoa elämää. Blogata. Valokuvata. Etsiä töitä. Kokeilla uusia ruokia. Leipoa. Juosta. Hmm. Nauttia. Keskittyä itseeni.

Life without you is better than life before.

)

"If you want to love,
you’ve got to give love, 
or it will disappear.

Now you’re all alone 
wishing you could go back 
to where you’re happy here. 

But it’s too late to make it right 
and you can’t take back the byes. 
No you can’t reverse the tears. 
The truth is hitting you loud and clear."
Olly Murs - Loud and Clean

Oon yks niistä ihmisistä, jotka usein tajuaa seurustellessaan tai säätäessään haluavansa olla yksin ja sinkkuna ollessaan ikävöi säätämistä ja seurustelua. Jotkut kutsuu sitä sitoutumiskammoksi, mä kutsun sitä ihmisluonteeksi. Oot harvoin tyytyväinen siihen, mitä sulla on. Mut niinhän se menee ja sen kuuluukin mennä. Välillä pitää menettää asioita tajutakseen kuinka paljon ne oikeasti merkitsee. Kun sä totut siihen mitä sulla on, sä et enää tajua sen arvoa. Välillä menettäminen on oikein mainio tapa saada oikea suunta tai suuntautua uudelleen.

Mä oon huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta sitäkin parempi sanomaan hyvästi. Mitä se kertoo musta ihmisenä? Että rakastan hyvästejä? Että pidän olla yksin? Että musta lopullisuus ja kunnon lopetus on hyvä asia?
Ehkä se ei sittenkään kerro musta yhtään mitään.

Kirjoitukset on alkaneet. Kohta mun pitää sanoa hyvästit lukiolle. Oli vaikeeta mennä tonne, tutustua uusiin ihmisiin, kasvaa. Oli vaikeeta opiskella, vaikeeta keskittyä olennaiseen. Mutta hyvästien sanominen tuntuu erittäin hyvältä. Tuntuu hyvältä päästä jatkamaan elämää, ottamaan aikuisen askelia ja miettimään minne haluan perustaa oman kodin.

Tässä tapauksessa, ei musta kuitenkaan tunnu siltä, että kun mä menetän mun lukioajan, että jäisin kaipaamaan sitä. Tai että arvostaisin sitä yhtään sen enempää. Joo, vanhojentanssit ja abihumu oli ihan kivoja juttuja mun elämässä, mutta ei mitään tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, mitä miettisin joka ikinen ilta kun meen nukkumaan. Ne oli kuitenkin vain väläyksiä. Ei ne oo muokannu mun elämää millään tavalla, ehkä ne on vaan jonkinlaisia merkkipaaluja lukioajalta. Merkkejä siitä, että "oot taas vuoden vanhempi, etkä taaskaan oo aikuistunu ollenkaan".
En oo kokenut oppineeni lukion aikana mitään suurta. Tää koko aika on mennyt ihan sumussa. Tällä välin on kyllä asiat muuttuneet aivan totaalisesti ja kyllä minäkin. En oo sama ihminen kun astuessani noiden seinien sisään.
Mutta silti, tuntuu ihan tajuttoman hyvältä kun voin puhdistaa itseni noista tomuista.
Kirjoituksia jäljellä 3/4, ja sen jälkeen oon vapaa.

Eikä mulla oo useimpina päivinä ikävä mun syömishäiriötä.
Hymyilen. Mun sydän täyttyy onnesta.
Jokainen henkäys helpottaa. Kaikki, mikä mua on satuttanut on kohta poissa.
Mä oon uudistunut.
Mä oon itsevarmempi.
Kaikki on viimeinkin paremmin, hyvin, rauhallisen täydellisen mahtavan loistavan hyvin.
Mä tiedän, että vaikka itken ja on paskoja päiviä, mä oon silti onnellinen.
On vielä paljon opeteltavaa, paljon muistettavaa.
Pitää opetella syömään. Pitää muistaa paljonko pitää syödä. Pitää muistaa kuinka usein.
Pitää muistaa, että urheilun jälkeen on tankattava.
MUTTA!
Mun pää toimii. Ajatus luistaa. Mä jaksan. Mä osaan. Mä pystyn.
Mä tiedän, että vaikka en onnistuisi jossain, mä oon silti onnellinen. Mä voin aina yrittää uudelleen.
Mä tiedän, että vaikka mun vanhat, keväältä peräisin olevat vaatteet puristaa, mä oon onnellinen.
Laihuus on ehkä ihan kiva juttu, mutta se ei oo tarkoitettu mun kropalle, eikä se tee mua onnellisemmaksi tai suositummaksi.
Mä tiedän, että se nainen joka mua katsoo peiliin, on minä. Ja se on onnellinen siitä, että se saa katsoa sinne ja olla joka aamu siinä, ilman pelkoa siitä, että se kuolee yön aikana nälkään tai sydämen pettämiseen.
 Se pitää vahvoista jaloista. Se pitää mahasta, jossa alkaa näkyä lihaksia. Se pitää käsivarsista, missä on voimaaa. Se pitää kasvoista, joissa on hymyä, iloa ja valoa. Se  pitää kasvoista, joita ei korista elämään väsyneen mustat silmänaluset.
Okei. Siitä tuntuu pahalta, että se ei mahdu enää pieniin vaatteisiin, kauppojen mekoista joutuu ottamaan isompia kokoja, vanhojentanssimekko ei mahdu enää kinni ja että reidet koskee tosiaan.
Ahdistaa, että luut on nykyään suojassa tuolla turvassa, eikä ne törrötä kuin mitkäkin oksat.
Mutta silti.
Vaa'an lukema ei kerro mitään mun elämästä, mitään mun taidoista ihmisenä. Se ei kerro mun onnellisuudesta.
Se ei kerro muusta, kun mun suhteesta painovoimaan.
Ja sehän ei kiinnosta mua paskaakaan.

I wish it was easier to love me.

"Too late,
Tonight.
To drag the past out into the light.
We're one, but we're not the same,
We get to,
Carry each other."

Mua ärsyttää ja pakko tulla purkamaan tätä tännekin. Katsoin leffan jätä se ja en oo oikeestaan tajunnutkaan kuinka kieroutunut yhteiskunta on. Ottaa päähän, kun tytöille opetetaan jo pienestä pitäen, että jos poika nimittilee/satuttaa/loukkaa sua, se tekee sen vaan koska se tykkää susta.
Sit sen takia monet - myöskin minä - oppii siihen, että satuttaminen merkitsee välittämistä. En kiinnostu aidosti ja kestävästi sellaisista, jotka on mua kohtaan kilttejä, suloisia. Oikeasti yhteys satuttamisen ja välittämisen osalta ei ole yhteydessä, mutta tälläisiä sisäisiä malleja on vaikeaa alkaa rikkomaan. Varsinkin, kun tätä samaa soopaa tungetaan joka torvesta vieläkin. Kaikki on vaan tekosyitä ja valkoisia valheita.
"Se ei vastaa sun puheluun, koska ehkä se on hukannut puhelimensa/ehkä se on ulkomailla."
"Se jätti sut koska sä oot liian mahtava sille."

Mutta oikeastihan asian laita on se, että se jätkä ei vaan oo niin kiinnostunut, että se jaksais latoa kohteliaisuuksia. Sen ei tarvitse saada sua tuntemaan oloas ihanaks ja halutuks, koska se ei halua sua. Se ei soita, koska se ei halua tavata enää. Hyvinkin satuttavan yksinkertaista.

Mitä tulee eroihin, en tajua miten jotkut osaa olla tosi ovelia. Ne kertoo tosi hienoja tekosyitä, kuten et ne ei ei oo sun arvoisia tai että ne ei halua seisoa sun tulevaisuuden tiellä. Sit susta tuntuu, että koko eroidea on sun, mutta lopulta tajuat olevas yksin, lihavana jossain pirun katuojassa ja sut jätettiin kolme kuukautta sitten.

Maailma on ihan vinksahtanut paikka.

Kuvasaldottomuutta

Eipä paljo jääny roadtripiltä kuvia käteen. Mikä siinä on et suunnitelmat ei oikein onnistu?
Kai se on joku luonnon laki, et suunnittelematta parempi.
Onneks vaan kolme viikkoa seuraavaan trippiin.
Jos tällä kertaa pysyisin tien päällä kauemmin. En ainakaan teee yhtäkään suunnitelmaa.
Ainii, ja oishan se Skotlantikin tulossa. Tosin siitä en osaa sanoa mitään.
En edes tiedä koska olen lähdössä, olenko lähdössä, millä, mistä ja milloin.
Mut oon huomannut et tää elämäntapa toimii mulla hyvin. Spontaanisti vaan kaikkee silloin tällöin.
Pysyy jännitys korkeella, arjesta vähän irtiottoo ja stressiin pientä helpostusta.

Nojaa, nyt kun opiskelumoti on taas löytyny, voisin vähän hyväksikäyttää sitä. 

Lately...

 

...oon paskonu puhelimeni (miten voi yhdestä halkeamasta mennä mykäksi puolet näytöstä?) ja siirtynyt lumian käyttäjäks (kiitti isi♥). ...

 

...oon käyny roadtrippailemssa etelässä...

 

...syöny maailman parasta kalakeittoa...

 

...katsonut mustavalkoisia leffoja (The Diary of Anne Frank)...

...ottanut aivan liikaa selfieitä...

...ja käynyt klipsimässä kampaajaopiskelija-pikkuserkun osaavissa käsissä etuhiuksia.

Woop. Koskakohan sitä jaksais sitä tätä ja vähän totakin.
Nyt ois vaan sellanen fiilis et menis makaa sängylle ja nukkuis seuraavaan päivään.
Mut sen sijaan en tee mitään ja kuuntelen U2:sta.
Yritin tänään opiskella, mut sekin meni vähän piparkakuiks.
Oih opiskelumotivaatio, voi sinä helvetin motivaatio.
Where'd you go? I miss you so,
Seems like it's been forever that you've been gone.

 ja sitärataa.

En vaan saa mun päätä tän kaiken ajankulun ympärille. Tän viikon jälkee enää yks kokonainen viikko ja sit mun pitäis näyttää kaikki taidot, jotka oon lukion aikana hankkinu. Mihin tää aika katoaa? Onks jossain joku vanha säilykepurkki, jossa lukee kellastuneen maalarinteipin päällä koukeroisella käsialalla "Menneisyys". Jossain se lymyää ja kukaan ei enää oikeesti löydä sitä. 

Mä en ihan oikeesti tajua aikaa. Miten sitä voi olla. Miten se voi kokoajan mennä eteenpäin. Sehän on niin abstraktia, ihmisen keksimää. 

Me stressataan jostain, jota ei oikeesti oo minkään muun lain mukaan olemassa. Ainoat todisteet sen olemassaolosta tulee olemaan rypyt kasvoilla ja valokuvat. Mut mulla ei oo ryppyjä vielä. Mulla ei oo mitään kauniita valokuvia jostain valovuosien päästä. Äidillä on, mutta ei se tarkoita et mä olisin mennyt eteenpäin. Mitä jos mä ilmestyinkin tänne vasta? Mitä jos tää onkin se filminauha, joka menee sun silmien ohi kun sä oot kuolemassa? Mitä mä sit teen näillä mun haaveilla, unelmilla ja toiveilla?

Mä en jaksa enää stressata. Tiedän että kaikki järjestyy. Tiedän et valmistun, tiedän et saan asunnon Turusta, tiedän et pääsen opiskelee johonkin. Tiedän että mä oon onnellinen, itsenäinen ja pärjään.

Joten mitä hittoa mä vielä stressaan? Sitäkö, että en tiedä onko aikaa olemassa - että olenko mä olemassa?

No just nii.

Dream, dream, dream of perfection

Maantie kuumottaa, aika laittaa micra käyntiin ja lähtee roadtripille.
Minä, maantie ja musiikkia.
Paluu juurille ja muuta kliseistä. Kouvola, Kotka, Utti.
Pään nollaus, jotta jaksaa lukee vielä pari viikkoa.

Nyt lähden. Otan mukaan vain kaiken tarpeellisen (elämän, autonavaimen, hammasharjan, ehkä vähän tuulilasinpesunestettä.).
Navi saa toimittaa ohjaavan tähden virkaa. Katsotaan päädynkö maaliin vai jonnekin aivan muualle.
Aika pakata auto.
Ciao!