Mä sitten niin rakastan joulukuuta. Rakastan sitä, miten saan polttaa kynttilöitä ja juoda glögiä. Rakastan joulufiilistä ja sitä et saan antaa mun läheisille vähintään hymyn huulille jollain pienellä lahjalla. Rakastan jouluherkkujen leipomista ja jouluaaton ohjelman suunnittelua. Rakastan joulukonvehteja ja joulukuusen koristelua. Rakastan kävellä pimeessä metsässä ja olla itsekseni. Rakastan joulun tuoksua; neilikkaa, kanelia, pomeranssinkuorta, inkivääriä... Rakastan pipareiden leipomista ja koristelua. Rakastan joululahjojen ostamista, pakentointia ja antamista. Rakastan jouluvaloja ja joulukorttien kirjoittamista. Ihan kaikkee joulukuussa.
Mutta yhtä asiaa mä en joulukorteista tajua. Sitä, miten se muka korvaa yhteydenpidon koko vuoden ajalta. Miten joku koristeltu pahvinpalanen muka korvaa sen, ettet tänäkään vuonna ottanut yhteyttä siihen vanhaan kaveriisi nuoruusvuosilta?
Miten se voi hyvittää sen että viime juttutuokiosta alkaa olla kymmenen vuotta? Miks ihmiset ei voi vaan kaivaa sitä puhelintaan sieltä taskusta, näppäillä sitä numeroa ja soittaa? Mä en halua sortua tähän, mutta tiedän että sorrun silti. Ärsyttää, että pienen pahvinpalasen varaan sä jätetään kaikki.
Sun suudelma maistui joulupiparilta,
ihos tuoksui kanelilta.
Kätes tuntui sametilta,
ja siinä sä olit taas.
Sä olit kuin jouluvalot tän talven pimeässä,
syke mun sydämessä,
ja sä olit lämpimämpi,
kuin mikään kynttilä.
Sä olet lapsi,
ja mä sun uutuuttaan kiiltäbvä lelu,
jolla sä leikit aina kun haluat,
ja sitten unohdat,
ja kun taas minut muistat,
oletkin jo kasvanut aikuiseksi.
Hymys sanoo tahdon,
kehonkielesi sanoo ei.
Enkä opi milloinkaan,
ettei hymyäsi saa tuijottaa.
Sillä hymy,
on vain hetki.
Mutta keho,
on tunnit,
palatsi ja koti,
tuon suloisen hymysi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti