It may sound stupid that I'm wanting you back.

Kuvat viime perjantailta ennen kun lähdin yhden ihanan ystäväni yllätyssynttäreille. Voi sitä hämmentynyttä ilmettä ravintolassa kun kaveri huomas että sille tärkeet kaverit istu siellä. Uih.
Mul on tosi vähän mitään näytettävää tällä hetkellä. Siks mä haluunkin kirjottaa vaihteeks.

Kaikki tuntuu jotenkin niin vaikeelta ja raskaalta. Tuntuu et poljen liikaa paikallani, mut en jaksa lähtee tästä pisteestä minnekään.
Pää tuntuu olevan aivan sumussa ja en oikeestaan tee muuta kun nuku ja käyn koulussa. Tuntuu et en pysty nyt muuhun.
Ois ihanaa saada puhuttuu jonkun ihan uuden ihmisen kanssa jostain aivan ufosta monta tuntia. Mulla on just sellane outo olo josta ei oikein saa mitenkään kii.
Kai mua taas masentaa, en oikeen tiiä. Hymy tulee multa usein helpommin kuin kyyneleet.
En osaa itkee, en jaksa itkee vaikka se tekis varmaan hyvää.
Mut must tuntuu et jos alkaisin itkee, siit ei tulis loppua ja hukkuisin omiin kyyneliini.

"Gotta leave right away.
Counting cracks along the pavement,
to see you face to face.
Thinking about the conversation.
I know I’m not one to change.
I’ve never wanted nothing more,
but as I walk up to your door."
Lawson - Standing in the dark

Mä aloin joululomalla kaivata ihan tajuttomasti mun eksääni. Ihan tyhmä juttu. Tai oikeestaan ei. Se oli ihan taatusti jotain kohtaloo tai jotain. Uudenvuoden jälkeen olin menossa Helsinkiin mallitoimisto-ohjaukseen. Ensin mä näin viikon unia siitä ihmisestä joissa se aina joka yö sanoi haluavansa mut takaisin. Mua pelotti jo kun menin Helsinkiin että jostain tyhmästä syystä törmäisin siihen. Miten vois olla mahdollista? Ihminen joka ei edes asu Helsingissä, miten se vois olla siellä? Mä olin jo lähdössä Kampista. Olin saattanu äidin bussiin ja olin lähdössä Kotkan bussiin. Sit... mä näin sen. Se näki mut. Mä kuolin sisäisesti, nyökkäsin sille silmät täynnä jäätä ja se jäi katsomaan järkyttyneenä olinko se muka oikeesti minä. Sit mä käänsin selkäni ja kävelin pois.
Mä en oikeesti osaa selittää tarpeeks hyvin mitä tunsin silloin. Se oli jotain sisäisen kuolemisen ja ilon väliltä. Olin tavallaan iloinen että näin sen olevan elossa, mut tavallaan valmis kuolemaan koska se oli sen uuden tyttöystävän kanssa ja muutenkin tän ihmisen näkeminen sai mut vaan tajuamaan kuinka paljon sitä kaipaan.
Miks mä rakastuin siihen? Tällä hetkellä musta tuntuu etten haluu enää ikinä rakastua. Tää tuntuu niin kurjalta.

Sit mä oon lisäks miettiny miks vihaan itseeni niin paljon. Ja miks saan muutkin vihaamaan itseeni. Kai sekin on joku lahja. Mut se ei tosiaan oo lahja, et ajaa itseään pikkuhiljaa tuhon partaalle. Kaikki sanoo että mulla on ongelma mut mä en näe sitä. Ehkä sen takia että se on ollut mun päässä jo niin kauan. Se on mun ainoo todellinen ystävä, joka ei samalla kuitenkaan välitä musta tippaakaan.
Kuulostaa tosi terveeltä kun kerron kaverista mun pään sisällä. Se tästä vielä puuttuiski et kaikki luulis mun olevan jonkun sortin skitsofrenikko. Ei sentään.

Mut jos joku tietää miten opitaan tyytymään vähän vähempään kuin parhaaseen, voit pistää kommenttia.