Oon miettinyt kolme viikkoa julkaisenko tämän vai en, mutta päätin olla rohkea ja vihdoin puhua asiasta.
Tämä on kuitenkin mun oma blogini, toisinaan enemmänkin julkinen päiväkirja, eikä se ole ennenkään mua estänyt avaamasta suutani vaikeista asioista.
Tää tulee olemaan ainoa kerta kun puhun aiheesta, koska en kirjoita syömishäiriöblogia. Se vaan sattuu valitettavasti olemaan osa mua. Tässä blogauksessa en myöskään anna laihdutusvinkkejä tai kerro sanantarkasti miten tähän painoon olen päätynyt, sillä tiedän miten helposti harmittomaksi tarkoitettu tieto ruokkii muiden sairastuneiden tautia. Mitä tulee pro-ana ja -mia liikkeisiin, en ymmärrä millään tavalla kuka haluaisi olla syömishäiriöinen. Ihan oikeesti.
Mulla on aina ollut tosi paksu tukka.
Sellainen, auringonvalossa kultaiseen ja vähän punaiseen vivahtava ja luonnonkihara pehko.
Aina elinvoimainen, silee, aivan liian liukas, jotta sen olisi saanut pysymään kampauksissa. Eikä mulla ollut koskaan kaksihaaraisia.
Mutta nyt...
Mun hiukset ei koskaan ole olleet näin täys kaksihaaraisia. Nää on kuivat ja katkee käsiin. Kun vedän sormet hiusten läpi, multa irtoaa tukottain hiuksia. Poninhäntä ohentuu ohentumistaan. Harja on aamuisin ihan täynnä irronneita paskiasia.
Lattian imuroin kaksi-kolme kertaa viikossa, koska irtohiukset muuten kerää kivasti pölyä.
Tuskin tarvitsee erikseen edes mainita, että mun hiukset on ohentuneet noin puoleen (onneks nämä on edes luonnokiharat, saa näyttämään edes vähän paksummilta).
Syynä on se, että kerran oli Siiri, joka halusi vähän pudottaa painoa, mutta eksyi matkalla.
Jos mulle olisi sanottu viisi vuotta sitten, että sairastun syömishäiriöön, olisin varmaan heittänyt ilmaan maailman paskasimmat naurut.
Olin kuulemma pienenä tosi laiha, tosin ikäisiäni vähän pidempi. Kun mä lopetin kilpauinnin yläasteella en tajunnut etten voi enää syödä samalla tavalla. Kun sain vielä mielialalääkkeet pari vuotta sitten, alkoi painoa kerääntyä ihan kivasti. Siihen päälle se, että purin pahaa oloa herkkuihin NIIN KAPPAS - olin tosi isossa kunnossa. Laihduttaminen alkoi syksyllä 2011, kun terveydenhoitaja sanoi että mulla on joku 10 kiloa ylipainoa ja että mun vyötärö oli noin 10 senttiä liian iso keskiarvoihin verrattuna. Kuukauden sisään about vuoden seurustelusuhde päättyi tosi inhottavasti ja kaikki tuntui tosi pahalta. Mä olin aloittanut karppauksen kesän lopulla mutta sitten siitä alkoi kehittyä jotain aivan muuta...
Jos mulle olisi sanottu viisi vuotta sitten, että sairastun syömishäiriöön, olisin varmaan heittänyt ilmaan maailman paskasimmat naurut.
Olin kuulemma pienenä tosi laiha, tosin ikäisiäni vähän pidempi. Kun mä lopetin kilpauinnin yläasteella en tajunnut etten voi enää syödä samalla tavalla. Kun sain vielä mielialalääkkeet pari vuotta sitten, alkoi painoa kerääntyä ihan kivasti. Siihen päälle se, että purin pahaa oloa herkkuihin NIIN KAPPAS - olin tosi isossa kunnossa. Laihduttaminen alkoi syksyllä 2011, kun terveydenhoitaja sanoi että mulla on joku 10 kiloa ylipainoa ja että mun vyötärö oli noin 10 senttiä liian iso keskiarvoihin verrattuna. Kuukauden sisään about vuoden seurustelusuhde päättyi tosi inhottavasti ja kaikki tuntui tosi pahalta. Mä olin aloittanut karppauksen kesän lopulla mutta sitten siitä alkoi kehittyä jotain aivan muuta...
Mua raivostuttaa joidenkin ihmisten käsitys siitä, että syömishäiriöinen on aina automaattisesti joku luuranko. Että jos et ole alipainoinen, niin sulla ei voi mitenkään olla syömishäiriötä.
Paskat. Mulla on epätyypillinen laihuushäiriö. Se lukee mun sairaskertomuksissa ja se on moneen kertaan todettu (vaikka välillä mä tunnustan ajattelevani ettei mulla ole ongelmaa. Mähän oon "täysin terve", kaikki on "täysin hallinnassa".)
Syömishäiriö ei ole pelkästään alipainoa tai oksentamista. Se on sairaita ajatuksia, joillakin eräänlainen ääni sun päässäs, joka saa sut pudottamaan painoa keinoja kaihtamatta. Se on pakonomaista halua laihtua enemmän kuin mitään muuta tai pysyä laihana. Se on järkyttävää pelkoa lihomista ja painon lisääntymistä kohtaan. Se on epärealistista käsitystä omasta ulkonäöstä. Mutta syömishäiriö ei koskaan pelkästään puhkea halusta olla laiha. Siihen liittyy aina paljon muitakin taustatekijöitä.
En kerro sen tarkemmin oman häiriöni ilmentymisestä, osaksi koska se ei kuulu muille ja osaksi sen takia että häpeän sitä - paljon. Haluan vain tämän kertomisella saada ihmistet tajuamaan kuinka vakava asia syömishäiriö on ja miten salakavala ja otteessaan pitävä se on. Lisäksi haluan käsitellä asiaa tätäkin kautta ja ehkä ymmärtää jotain uutta.
Oikeastaan syömisen säätely on ollut mulle monella tapaa selviytymiskeino arjesta, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Se on ollut keino lievittää henkistä pahaa oloa. Musta tuntuu edelleen välillä että tästä on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa mutta tiedän toisaalta olevani täysin väärässä. Tämä ei ole ollut tietoisesti tehty valinta. Mä en herännyt eräänä aamuna ja keksinyt että haluan syömishäiriön. Mulle vain tuli laihduttamisesta pakkomielle, jota muiden ihmisten kommentit mun laihtumisesta ruokkivat tavalla, jota joidenkin on vaikea ymmärtää. On vaikeaa tajuta, miten paljon laihtuminen ja painon säätely merkitsee syömishäiriöiselle, ellei itsellä ole henkilökohtaisia kokemuksia asiasta.
Jos voisin palata ajassa takaisin siihen Siiriin, joka halusi alunperinkin alkaa laihduttamaan, sanoisin että älä.
Älä tee sitä. Se ei ole ratkaissut mitään. Vaikka olin ylipainoinen, olin sentään onnellisempi.
Nyt 20 kiloa laihempana oon ahdistunut, onneton, umpikujassa, masentunut, väsynyt niin hekisesti kuin fyysisestikin. Ja niin pahasti säästöliekillä. Keho pelaa enää alle puolella teholla ja sen näkee ja tuntee.
Olisi mukavaa välillä syödä ilman jatkuvaa ahdistusta. Mulla on pelkoja muille ihan tavallisiin ruokiin. Voin tunnustaa pelkääväni muun muassa punaista lihaa, perunaa, riisiä, pastaa, jopa hedelmiä, vaaleaa leipää, ruisleipää, patonkia, kananmunan keltuaisia, maitoa, jugurttia ,sokeria kaikissa muodoissaan ja rahkaa. Tästä voi jo päätellä kuinka naurettavan kapea ruokavalio mulla tällä hetkellä on. Tunnustan pelkääväni nykyisin vähän jopa vettä. Kyseinen pelko edellämainittuja ruokia kohtaan on vieläpä niin suurta, etten halua syödä julkisesti tai olla kavereiden kanssa siinä pelossa että joutuisin kohtaamaan kyseisiä ruokia. Parempi olla yksin ja eristyksissä.
Kaupassa käymisessä kestää raivostuttavan kauan, koska jokaisen ruoka-aineen elintarviketiedot on luettava, laskettava, vertailtava, tarkistettava....
Ruokaa ajattelen 95% valveillaoloajasta. Kaikki pyörii sen ympärillä.Kyllähän mä leipoa ja kokata tykkään mutta harvemmin omia tuotuoksia enää maistelen. Syön samoja ruokia päivästä toiseen, koska en uskalla syödä muuta.
Liikunta...okei ei puhuta siitä.
Kuulostaako hauskalta?
Mun mielestä olisi paljon hauskempaa, että mulla olisi edelleen paksu tukka, mun nivelet ei naksuisi näin helvetisti, että mua ei huimaisi jatkuvastii, että mun sydän ei tykyttelisi joka käänteensä, että mua ei palelisi, että mun iho ei olisi näin kuiva, että mä en pelkäisi ruokaa näin paljon ja että voisin käydä ulkona ilman huolia.
Ja kuinka monta kertaa mulle onkaan sanottu "Senkun rupeet vaan syömään."
Kunpa te tietäisitte, miten paljon ruokaa voi vihata ja pelätä.
Sen jälkeen ette sanoisi enää niin.
En toivoisi tätä kenellekään. Tästä on niin vaikeeta päästä eroon.
Tää on vähän niinkuin paras kaveri, jota rakastat yli kaiken, mutta joka ei välitä susta loppupeleissä paskaakaan, mutta sä et halua huomata sitä, tai oikeastaan enää välitä.
Mäkin olen monta kertaa päättänyt "lopettaa" ja "yrittänyt" alkaa syömään, mutta aina olen palannut takaisin vanhaan viimeistään viikon kuluessa aina vain radikaalimmin. Olen palannut samaan vanhaan koska se on niin tuttua ja turvalista. Ruoan vältteleminen on helpompaa kuin sen syöminen.
Mutta sen mä sanon, ettei tämä ole mun ruokahalua poistanut. Kyllä mun joskus tekee ruokaa, mutta tästä tunteesta tulee vain kauhean syyllinen olo; ihan kuin olisin muita huonompi.
Nyt taas kerran yritän päästä tästä eroon - tällä kertaa lopullisesti. Mulle on annettu valittavaksi joko parantuminen tai osasto niin monta kertaa, etten enää jaksa. Mä haluaisin valmistua lukiosta 3 vuodessa, mutta jos en ala syömään, sitä ei tule koskaan tapahtumaan.
Vanhojen tansseissa olin tosi heikossa kunnossa, koska olin ollut vielä tansseja ennen mahataudissa. Ihmettelen miten jaksoin koko päivän pyörtymättä tosi vähällä ruoalla. Oon pyörtynyt tämän takia vain kerran ja se on ihme.
Mä olin ennen vahva ihminen henkisesti. Nyt taas...en ole koskaan ollut näin heikko.
Tämä ei ole tehnyt musta mitenkään vahvempaa, mä vaan käänsin vahvuuteni itsevihaksi.
Kannattiko?
Ei.
Suosittelisin, että jos edes eksyit tähän kirjoitukseen toiveissasi löytää laihdutusvinkkejä, haet samantien hoitoa.
Sä et todellakaan hallitse syömistäsi, se hallitsee sua. Tulet kuitenkin jossain vaiheessa sen huomaamaan nimimerkillä kokemusta on. Sä et koskaan ole tarpeeksi laiha sun syömishäiriöllesi. Mikään ei riitä. Aina tulee se "vielä pari kiloa". Mun piti laihduttaa viisi kiloa ja kappas, nyt ollaan jo 20 kilossa ja lopulliseen tavoitteseen jos joskus päädyn, olen sairaalloisen alipainoinen. Toivotaan ettei sinne jouduta.
Halusin vain vähän raottaa näkökulmaa mun elämääni ja yrittää motivoida itseäni parantumaan.
Tällä kertaa toivottavasti onnistun.
Syömishäiriö ei ole pelkästään alipainoa tai oksentamista. Se on sairaita ajatuksia, joillakin eräänlainen ääni sun päässäs, joka saa sut pudottamaan painoa keinoja kaihtamatta. Se on pakonomaista halua laihtua enemmän kuin mitään muuta tai pysyä laihana. Se on järkyttävää pelkoa lihomista ja painon lisääntymistä kohtaan. Se on epärealistista käsitystä omasta ulkonäöstä. Mutta syömishäiriö ei koskaan pelkästään puhkea halusta olla laiha. Siihen liittyy aina paljon muitakin taustatekijöitä.
En kerro sen tarkemmin oman häiriöni ilmentymisestä, osaksi koska se ei kuulu muille ja osaksi sen takia että häpeän sitä - paljon. Haluan vain tämän kertomisella saada ihmistet tajuamaan kuinka vakava asia syömishäiriö on ja miten salakavala ja otteessaan pitävä se on. Lisäksi haluan käsitellä asiaa tätäkin kautta ja ehkä ymmärtää jotain uutta.
Oikeastaan syömisen säätely on ollut mulle monella tapaa selviytymiskeino arjesta, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Se on ollut keino lievittää henkistä pahaa oloa. Musta tuntuu edelleen välillä että tästä on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa mutta tiedän toisaalta olevani täysin väärässä. Tämä ei ole ollut tietoisesti tehty valinta. Mä en herännyt eräänä aamuna ja keksinyt että haluan syömishäiriön. Mulle vain tuli laihduttamisesta pakkomielle, jota muiden ihmisten kommentit mun laihtumisesta ruokkivat tavalla, jota joidenkin on vaikea ymmärtää. On vaikeaa tajuta, miten paljon laihtuminen ja painon säätely merkitsee syömishäiriöiselle, ellei itsellä ole henkilökohtaisia kokemuksia asiasta.
Jos voisin palata ajassa takaisin siihen Siiriin, joka halusi alunperinkin alkaa laihduttamaan, sanoisin että älä.
Älä tee sitä. Se ei ole ratkaissut mitään. Vaikka olin ylipainoinen, olin sentään onnellisempi.
Nyt 20 kiloa laihempana oon ahdistunut, onneton, umpikujassa, masentunut, väsynyt niin hekisesti kuin fyysisestikin. Ja niin pahasti säästöliekillä. Keho pelaa enää alle puolella teholla ja sen näkee ja tuntee.
Olisi mukavaa välillä syödä ilman jatkuvaa ahdistusta. Mulla on pelkoja muille ihan tavallisiin ruokiin. Voin tunnustaa pelkääväni muun muassa punaista lihaa, perunaa, riisiä, pastaa, jopa hedelmiä, vaaleaa leipää, ruisleipää, patonkia, kananmunan keltuaisia, maitoa, jugurttia ,sokeria kaikissa muodoissaan ja rahkaa. Tästä voi jo päätellä kuinka naurettavan kapea ruokavalio mulla tällä hetkellä on. Tunnustan pelkääväni nykyisin vähän jopa vettä. Kyseinen pelko edellämainittuja ruokia kohtaan on vieläpä niin suurta, etten halua syödä julkisesti tai olla kavereiden kanssa siinä pelossa että joutuisin kohtaamaan kyseisiä ruokia. Parempi olla yksin ja eristyksissä.
Kaupassa käymisessä kestää raivostuttavan kauan, koska jokaisen ruoka-aineen elintarviketiedot on luettava, laskettava, vertailtava, tarkistettava....
Ruokaa ajattelen 95% valveillaoloajasta. Kaikki pyörii sen ympärillä.Kyllähän mä leipoa ja kokata tykkään mutta harvemmin omia tuotuoksia enää maistelen. Syön samoja ruokia päivästä toiseen, koska en uskalla syödä muuta.
Liikunta...okei ei puhuta siitä.
Kuulostaako hauskalta?
Mun mielestä olisi paljon hauskempaa, että mulla olisi edelleen paksu tukka, mun nivelet ei naksuisi näin helvetisti, että mua ei huimaisi jatkuvastii, että mun sydän ei tykyttelisi joka käänteensä, että mua ei palelisi, että mun iho ei olisi näin kuiva, että mä en pelkäisi ruokaa näin paljon ja että voisin käydä ulkona ilman huolia.
Ja kuinka monta kertaa mulle onkaan sanottu "Senkun rupeet vaan syömään."
Kunpa te tietäisitte, miten paljon ruokaa voi vihata ja pelätä.
Sen jälkeen ette sanoisi enää niin.
En toivoisi tätä kenellekään. Tästä on niin vaikeeta päästä eroon.
Tää on vähän niinkuin paras kaveri, jota rakastat yli kaiken, mutta joka ei välitä susta loppupeleissä paskaakaan, mutta sä et halua huomata sitä, tai oikeastaan enää välitä.
Mäkin olen monta kertaa päättänyt "lopettaa" ja "yrittänyt" alkaa syömään, mutta aina olen palannut takaisin vanhaan viimeistään viikon kuluessa aina vain radikaalimmin. Olen palannut samaan vanhaan koska se on niin tuttua ja turvalista. Ruoan vältteleminen on helpompaa kuin sen syöminen.
Mutta sen mä sanon, ettei tämä ole mun ruokahalua poistanut. Kyllä mun joskus tekee ruokaa, mutta tästä tunteesta tulee vain kauhean syyllinen olo; ihan kuin olisin muita huonompi.
Nyt taas kerran yritän päästä tästä eroon - tällä kertaa lopullisesti. Mulle on annettu valittavaksi joko parantuminen tai osasto niin monta kertaa, etten enää jaksa. Mä haluaisin valmistua lukiosta 3 vuodessa, mutta jos en ala syömään, sitä ei tule koskaan tapahtumaan.
Vanhojen tansseissa olin tosi heikossa kunnossa, koska olin ollut vielä tansseja ennen mahataudissa. Ihmettelen miten jaksoin koko päivän pyörtymättä tosi vähällä ruoalla. Oon pyörtynyt tämän takia vain kerran ja se on ihme.
Mä olin ennen vahva ihminen henkisesti. Nyt taas...en ole koskaan ollut näin heikko.
Tämä ei ole tehnyt musta mitenkään vahvempaa, mä vaan käänsin vahvuuteni itsevihaksi.
Kannattiko?
Ei.
Suosittelisin, että jos edes eksyit tähän kirjoitukseen toiveissasi löytää laihdutusvinkkejä, haet samantien hoitoa.
Sä et todellakaan hallitse syömistäsi, se hallitsee sua. Tulet kuitenkin jossain vaiheessa sen huomaamaan nimimerkillä kokemusta on. Sä et koskaan ole tarpeeksi laiha sun syömishäiriöllesi. Mikään ei riitä. Aina tulee se "vielä pari kiloa". Mun piti laihduttaa viisi kiloa ja kappas, nyt ollaan jo 20 kilossa ja lopulliseen tavoitteseen jos joskus päädyn, olen sairaalloisen alipainoinen. Toivotaan ettei sinne jouduta.
Halusin vain vähän raottaa näkökulmaa mun elämääni ja yrittää motivoida itseäni parantumaan.
Tällä kertaa toivottavasti onnistun.
sä oot tosi kaunis ihminen, toivottavasti pystyt sen vielä itekin näkemään. Voin kokemuksesta sanoa että parantuminen on järkyttävän pitkä ja raskas projekti, mutta kaikki se kannattaa. Sitä näkee maailman jotenkin ihan erilaisena kun ajatukset ei pyöri koko ajan ruoan ja itsensä soimaamisen ympärillä :) voimia ihan hirveesti! <3
VastaaPoistaKiitos ihan tuhannesti ♥ :')
PoistaUskon itsekin että tää kannattaa vielä (: haluun taas keskittyä muuhunkin kuin ruokaan tai sen välttelemiseen :)
PoistaMä oon rakas sua varten täällä, soita koska vaan <3 kaiken oon sulle sanonut jo mitä osaan ja haluan sanoa, mut sen mä haluan vielä kertoa että mä oon AINA uskonut että sä vielä paranet. En halua menettää sua. Ikinä.
VastaaPoistaoot rakas♥ :)
Poistasiiri ! oot niin rohkee ku kirjotit tosta ja paremmat ajat on eessä päin. mä uskon suhun ja siihen, että sä paranet. uskon myös, että sulla on ympärillä sellasiakin ihmisiä, jotka oikeesti välittää susta. autoit mua myös miettii tätä mun omaa vaiheilua ruuan kanssa. en voi sanoo, että mulla mitään syömishäiriöö ois, mut ei tää mun syöminen normaaliakaan oo. toivon vaan itellenikin, että saan mietittyy tätä asiaa. pakko tähän on jotain apua kohta hakee, jos ei hommat ala toimii.
VastaaPoistavaikka ei silleen tunnetakaan, niin pysy vahvana, oot tärkee just sellasena kun oot ja loistava kirjottaja. ♥
Kiitos ihanuus♥ sun sanat merkitsee ihan järjettömän paljon (:
PoistaVaikkei silleen tunnetakkaan, niin silti tuntuu et tunnettais tai sillei tosi hassusti :) Olet aivan järkyttävän mahtava tapaus, uskon että säkin saat itses vielä oikeille raiteille, tänne asti ei kannata eksyä (:
Siiri arvostan rohkeuttas kun kirjotit tänne tästä aiheesta! Oot kaunis ihminen ja mun mielestä näytät hyvin terveeltä nyt kun oot laihtunut.En tarkota että et olis ennen näyttänyt mutta muutos on suuri! Sulla on pitkä ja mahtava elämä vielä edessä! Ja varmasti paljon hyviä muistoja myös takana ,älä heitä elämääs hukkaan tollasen asian suhteen! Tää sun tarinas pistää miettiin oikeasti asioita paremmin,kiitos ihanasta tarinasta. <3 P.S Smile because you're beautiful! :) <3
VastaaPoistaKiitos ♥ (:
PoistaMoikka siiri, emmi täälä! :) Tosi hienoa että uskalsit kirjottaa tästä aiheesta täällä. Oot ihailtavan rohkea :)! Tulin tästä tekstistä jotenkin tosi surulliseksi.. Mutta asiaan, Syömishäiriö on paskin sairaus mitä maa päällään kantaa. Taistele, niin kovaa kun ikinä pystyt. Se on helvetin vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo, ainakin itse toivon ja uskon siihen.
VastaaPoistaItse ajattelin että en ikinä tule parantumaan sillä se oikea elämä tuntui niin kaukaiselta. Itse vain pitkitin ja pitkitin parantumista, valehtelin itselleni. Ja kaikille. Kunnes kaikki oli melkein myöhäistä. Lopulta oli pakko. Jos halusin olla elossa. Ja tässä mä olen!
Jos tuntuu että kotona ei tule yhtään mitään parantumisesta, mene kokovuorokautiselle osastolle. Itselläni se oikeasti auttoi. Tottakai siihen tarvitaan ihan helvetisti tahtoa. Itkua, ja kaikkia ahdistavia tunteita, mutta jos en olis menny sinne osastolle , luultavasti tällähetkelläkin odottaisin vain kuolemaa,tai miten huijjata hoitajia tai ylipäätänsä kaikkia ihmisiä ja itkisin kun vaaka näytti 100 grammaa enemmän tai miettiessä että lihon kun istun. Mä olen ihan eri ihminen nykyään, pystyn nauraan ja oleen vapaammin. Tottakai on vielä paljon työtä yms. Syy miks kerron tätä on se että parantuminen on todellakin mahdollista,kun sille antaa kunnolla mahdollisuuden, ja antaa kaikkensa. Sää ansaitset niin paljon enemmän kuin elämän jossa olet syömishäiriön sätkynukke.
Toivon sydämeni pohjasta , että sää saisit itsesi parempaan kuntoon. Niin paljon tsemppiä siiri <3
Emmi
Ihana Emmi!♥ Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos ihan tosi paljon tästä! Sait mut itkemään koska tunnistin itseni tosta. Nytkin olin tavallaan miettinyt sitä että miten saan huijattua kaikkia, mut ei se ooo todellakaan oikea tapa tervehtyä tästä. Nyt mä vihdoin alan oikeesti uskomaan siihen että paranen ja ihan oikeasti. Ja ihanaa kuulla että sullakin menee nyt paljon paremmin :) ♥
PoistaSiiri, ruotsinkurssisi vieruskaveri täällä! Löysin blogis ja huomasin sen, sun kokemukses kuulostaa aikalailla omaltani pari vuotta sitten. Meinasin joutua osastolle itsekin. Et ehkä tiennyt tätä musta, en oo koskaan sanonut. Oon jo jonkin aikaa miettinyt että haluaisin kovasti auttaa sua, sillä paraneminen on parasta mitä mulle on tässä elämässä tapahtunut ja toivoisin niin kovasti sulle sitä samaa onnea. Saat oikeasti ihan milloin vain puhua mulle, mä olen itse käynyt ton läpi ja tiedän mitä helvettiä se on ja miten kauan siinä voi kestää. Mä kuitenkin selvisin ja toivon sydämeni pohjasta että toi loppuu sunkin kohdalta niin nopeasti kuin suinkin! Ilmaiseksi se ei tietenkään tule eikä ensimmäinen eikä edes viideskymmenes yritys vielä tuota tulosta. Kun paraneminen oikeasti pääsee alkamaan näet taas, että alat pikkuhiljaa olemaan taas oma itsesi, se Siiri joka olit ennen tätä maailman hirveintä sairautta. Ihminen on paljon tasapainoisempi kun alkaa edes vähän paranemaan. Paranemisen alussa voi tuntua, että vittu, mä en tätä edes halua. Syämishäiriö se vaan nostaa päätään, älä kuuntele sitä!! Haluaisin tällä tekstillä lähinnä sanoa, että olen täällä ihan milloin vaan haluat puhua, olla kuunneltavana, mä en tuomitse ja tiedän miten pimeitä ajatukset voi olla kun on sairas, mä voisin kertoa sulle omia kokemuksia paranemisesta :) Toivon hartaasti, että saisit itsesi taas takaisin, paraneminen on elinehto, joka johdattaa sutkin takaisin elämään :) Voimia Siiri! T. Tiedät varmasti kuka :)
VastaaPoistaOi sinä ihana ihana ihana ihana♥ Kiitos tosi paljon näistä sanoista :'> oot mielettömän mahtava ihminen ja voin sulle melkein luvata että tuun käyttämään tätä puhumisen mahdollisuutta hyväkseni vielä. Tiedän tarvitsevani tukea ja välillä jonkun joka potkii perseelle ja muistuttaa siitä mihin suuntaan mun pitäis tavoitella. ♥
PoistaItse olet ihana :) Haluankin olla tässä ja auttaa sua tällä matkallasi parempaan. Oon tässä myös potkimassa sua perseelle tarpeen niin vaatiessa :D Oikein paljon voimia, Siiriliini! <3
Poista