Naamoja.

Musta sit tulee mainosmalli vissiin.
Se tosin maksaa vähän mut mä päätin et oon liian pitkään tehny asioita niin että muut ois onnellisia.
Nyt on mun vuoro.
En oo kovinkaan onnellinen (ainakaan pitkiä aikoja, ehkä pari päivää kerrallaan) ja oon kyllästyny siihen, et mun pitäis olla se joka tekee muiden mieliks. Oon lisäks korviani myöten kyllästynyt välittämään muiden tunteista niin että mun pitää itse jäädä jostain paitsi.
Kaiken lisäks haluisin alkaa näyttelee. Iskä ja äiti ja puol sukuu (sekä ne tyypit siellä studiolla) sano et musta tulis loistava näyttelijä. Sen jälkeen kun se lätkästiin mun naaman eteen, tajusin et se on se mitä haluun tehdä.
Ei mun tarvi luopuu kaikesta, että voisin olla onnellinen. Tää ei kyl liittyny mihinkään mut en mä tiedä.
Runoistakaan en enää tiedä, tuntuu ettei pää riitä niihin enää tai ne ei enää riitä mulle. Kirjoitan niitä silti, mut ne alkaa tuntuu jotenkin vierailta, vaikeilta.
En tajuu mitä mun päässä liikkuu just nyt, luulin et kesäloma ois ratkaissu kaiken mut taidan vaan olla enemmän solmussa.
Perkele.


Te sanoitte sanat mun unelmista,
näitte sisään silmistä ja sielusta.
Luitte ajatukseni, unelmani, pelkoni,
tunsitte minut paremmin,
arvasitte tunteeni.
Ja kun sanoitte sananne minulle,
tahtoni kirkastui, valastui.
Ymmärsin etten tunne itseäni,
niin kuin te tunnette minut.




Käärin sydämeni mustaan samettiin,
ja silmälasien linssit,
vaihdoin yönmustaan lasiin.
Sieluni piilotin lasiseen pulloon,
jonka tuuli heitti ulottuviltani pois.
Peilit käänsin ympäri,
ettei minun tarvitsisi katsoa,
silmieni kiillon sammumista,
yön tähtien katoamista,
yksi kerrallaan.




Olen täällä,
mutten kuitenkaan.
Silmät kiinni pimeässä,
piilossa katseilta,
pitää varoa.
Ettei kukaan avaa lukittua oveani,
jonka takana,
oottaa salaisuuksien kanava,
ratkaisun laivaa.




Missä olet,
minä olen täällä.
Missä?
Näkyvillä,
mut kaukana,
niin kaukana.
Ettet erota,
minua kuvasta,
kaukaisesta horisontista.




Kesälomamasennus.