Selvä, selvä, selvä, juu, moimoimoi, selvä.

Kuvii jotka ei liity toisiinsa millään tavalla ja oon ylpee siitä.

Tänään bongattua:

kotimatkalla töistä näin pikkutytön kerrostalon alimmalla parvekkeella kaukosäädin korvalla.

Se hoki siihen kaukosäätimeen "Selvä, selvä, selvä, selvä, joo, moimoi, selvä, selvä, selvä".

Ja must tuntuu et se tyttö tulee isona puhumaan paljon kaukosäätimessä puhelimessa.

Must siin tilantees oli vaan jotain erittäin huvittavaa.

Ehk se, et kui paljo oikeesti me vaikutetaan pienempiin.

Ne leikkii kaikkee sitä, mikä niiden ympärillä vaikuttaa mielenkiintoselta.

Ehkä mun pitäis miettii pari kertaa mitä sanon lapsien läheisyydessä.

Tääkään ei nyt kyllä liittynyt mihinkään, mut must tuntuu et kaikki on niin irrallista just nyt.

Mikään ei liity toisiinsa.

Miten voikin ihminen olla näin hukassa?
Mä luulin et tää itsensä etsimisen vaihe oli joskus pari vuotta sitten.

Mut näköjään mun elämä tulee olemaan paljon sitä, et yritän löytää jotain tasapainoo tällä kapeella nauhalla, jota elämäks kutsutaan.

Mut...Onks tää enää oikeetä elämää?

Mist mä tiedän et tää ei oo unta?

Ei, en oo pilvessä.

Mun tunteet on kuolleet,
ja mun pää on sumussa.
Elän ojassa,
sumuisessa suojassa.
Jossa mun sydän sykkii,
ja kyyneleet saa valua,
ilman halua,
lohdutuksesta,
seurasta.
Mun tunteet on kuolleet,
ja mun pää on sumussa.
Olen pulassa,
mutta en halua apua.