Elä huomenna.

Liljoja ja orkideoja,

seppele hennoilla hiuksillasi.

Mansikkamehua,

vanhoja arpia,

jotka uskosi paransi.

Liljoja ja orkideoja,

haudallasi kasvoi,

mutta talvi vei nekin pois luotasi

Mustaa kynsillä,

mustaa filmillä.

Mustaa pilvillä,

mustaa vain.

Talvi ja syksy,

poistivat värit paletilta,

hmyn huulilta,

ja elämän kiillon silmiltä.

Hetken tieni,

on valaistu kynttilöin,

suojeltu enkelein,

ja turvattu sinun varjollasi.

Vain takut hiuksissa,

utu silmissä.

Ja tieni kauniimpi,

kuin aamun kaste,

ihollasi aamulla.

Imit viimeisiä savuja,
tupakkasi sielusta.
Hengitit yötä,
astelit katuja,
peltojen laitoja.
Toivoen,
että savu täyttäisi sinutkin.




Nyt oon sitten kirjoittanut reilun vuoden runoja.
Se vaan alko siitä sekasotkusta, joka mulla oli päässä.
Sit pääsiäisenä menin ulos ja otin vihkon mukaan.
Halusin eroon siitä järkyttävästä sotkusta, joten aloin hahmottelemaan jotain paperille.
Tuntia myöhemmin mulla oli mun ekat runot kasassa, ja se sekava vyyhti mun aivoissa alko selvitä.
Siihen ekaan vihkoon tuli koko ajan lisää niitä runoja.
Ihan koko ajan.
Olin jo pidempään halunnu kirjottaa jotain, mut novellit tuppas menemään aina romaaneiks ja mulla ei ollut jostain syystä intoa sellaseen.
(Koneelta löytyy jatkisnovelli, jonka heitin vissiin demi.fi:hin. Siinä oli loppujenlopuks 120 A4:sta täys tekstiä)
Okei, on mulla pari lyhyempää novelli-ideaa päässä, mut kypsyttelen niitä vielä sen verran, että niitä ei tarvi pumpata ulos.

Tosiaan, kun kirjotan runoja, en mä mieti mitä mä kirjotan. Kirjotan vaan jotain ajatuksia ylös, ja sit kun katselen sitä sen jälkeen, niin yleensä siitä tulee suhteellisen järkevän näköstä.
Kukaan ei oo vielä tähän päivään mennessä kritisoinnut mun ajatuksia negatiivisesti, ja se huolettaa.
En tiedä miks.
Ja nyt kun sanoin tän, niin tulee joku ano ja lyttää nää vessapaperiks :)


Okei kysymys kuuluu, julkaisenko itsestäni 100 todellista, raakaa, puhdasta faktaa?