Kiva, kiitti, moi, mä oon silti jees.

Sain mun pitkään kirjottamani vihkon täyteen runoja. Nyt pitää alottaa uus!

Se oli vähän tylsän pinkki joten laitoin sen uusiks. Samalla innostuin laittamaan uusiks mun lukiokalenterini, koska seki oli kauheen tylsä. Niistä tulee kuvaa myöhemmin.

Uuteen runovihkoon päätin laittaa muutakin kun runoja. Mulla ei oo tilaa ottaa mukaan mun "inspiraatiomagneetteja" joten heitin parit puhuttelevat kuvat valmiiks odottamaan niiden käyttöä. Niistä tulee pakostikin jotain kirjoitettavaa mieleen. Mutta tässä mun edellisen Pikkumyy-vihkon viimeiset runot.

Kumma kun ei oo mitään erityistä sanottavaa. Tää koko loma on ollu kauheen tasapaksu ja tylsä.

Ei oo tapahtunu yhtään mitään. En oo testannu rajojani tai mitään.

Ainoastaan käyny juoksemassa ja niin...olinhan mä Karolla.

Mutta jos niitä ei lasketa, mun elämä rupee käymään tosi tylsäks.

Thank god koulu jatkuu huomenna!

Älä anna niiden sanoa,
parempi katsoa kun katua.
Propagandaista pupukuosia,
yöhousut jalassa.
Pörrötohvelit.
Oot vieläkin niin pieni,
pieni taistelija,
joka hävisi taistelun rakkaudesta.

Jokainen meistä,
on kiinni unelmissaan,
hämähäkinseitein,
ja teurastamokoukuilla.
Unelmat siintää silmissä,
vaik välillä pää viihtyykin pilvissä.

Rakastan,
niitä pieniä valheita,
joita ripottelet ympärillesi.
Maustat niillä satusi,
tarinasi ja ruokasi.

Älä satuta,
vaikkei rakkautta
tunneta tällä puolella
maailmaa.
Toinen poski,
toinen kylki,
painajainen ja hien haju,
joka tarttuu vaatteisiin.
Huudat,
mutta tyyny sut tukehduttaa.

Päät putoilevat,
yksi kerrallaan.
Kun syylliset paistetaan,
kastetaan
sinisiin syvyyksiin.
Turha räpiköidä vastaan,
koska niskojesi yllä,
ei ole ainoastaan taakka,
vaan joukko avaimia,
kadonneiden päiväkirjojen.

Yksinäiset ihmiset,
ja the Beatles.
Sun radiossa,
koppakuoriaisia kaakaossa.
Juhlat vuoristossa,
huulet lavasteissa kii.
Sinä, minä, hän.
Me, te, he.
Syyllisiä kaikki.

Kirkas haave,
on oikea aave.
Ullakolla,
villakoirien kuutamolla.
Kuiske päällä lumen,
toivomatta jätetty huomen.
Kirkas haave,
sinisessä aaltomaljassa.

Levitän käteni,
maailmasi ympäri.
Pidän kiinni,
enkä luovuta,
vaikket sanokkaan
rakastavasi minua.
En luovuta,
vaan mun on pakko pitää kiinni jostain,
sillä vain niin,
mä pysyn hengissä.

Yllä tietomme,
seisoo pelkomme.
Kauneutta ja harhaa,
se mikä enää on varmaa.
Yllä kaiken tiedon,
tietämättömän ja tiedetyn.
Kaipaan roskaa,
kaipaan lisää tietoa.
Mutta loppu ei aukea,
ei taiat raukea,
tällä tavalla.

Mun syksyni,
oli hyppy tuntemattomaan.
Jonnekin,
sateenkaaren taa.
Jossa en ennen ollut käynyt,
ja jonne en halunnut palata.
Myn syksyni oli kyyneleitä,
ja mustaa samettia.

Vain rakkautta,
kun jätän tän kaupungin.
Kaikki se rumuus,
mitä pakenin,
on poissa.
Ja jäljellä on vain kultaa,
valkoisella paperilla.